top of page

Meidän metsämme

Writer's picture: Villa VarmoVilla Varmo

Meijän mehtä. Ei olisi meitä ilman meijän mehtää. Suomalaisten mehtää. Mehtää, jossa on muksuna kiikuttu katajassa, kiivetty koivuun ja pihkattu käsiä kuusissa. Mehtiin liittyy monia muistoja. Lapsena lähinnä meitä oli mehtä eikä leikkipuisto. Muistan kuinka kiipesin suureen kuuseen ja tunsin kuinka jottain livahti housun sissään. Tulin rytäkällä alas ja huudolla kottiin, tempaisin samalla sekunnilla ulko-oven auki ja housuni kinttuun. Huusin minkä pienestä tytöstä lähti: Miulla on muurahainen housussa! Miulla on muurahainen housussa! Siinä sitten housut kintussa ihmeteltiin mehän ihmeitä ja ommii kiipeilytaitoja. Kuuseen kurkotin, katajaan en kapsahtanut mutta housuun kapsahti muurahainen.


Mehtä on edelleen rakas paikka. Harvemmin tullee ennää kiipeiltyä puissa, pittäisi varmaan muuten kokkeilla kuinka ketterästi sitä kiivetään kuusen latvaan. Nykyisin mehtä on marjapaikkamme, työpaikkamme, vappaa-aikapaikkamme, sienipaikkamme, mehtyypaikkamme, surukirkkomme ja onnen lähteemme. Rakkaalla lapsella on monta nimmee ja käyttötarkoitusta. Mehtä meinaa varmasti jokkaiselle suomalaiselle jotakin ja sieltähän myö kaikki olemme alkumme saaneet, sinnehän meijän kaikkien juuret yllettää. Maaseuvulle ja mehtään.


Mainittakkoon että kirjoitus on osana Suuntana omavaraisuus blogiporukkaa ja kiitämme Tsajut blogin Satua ohjauksesta. Linkit toverien teksteihin löytyy postauksen lopusta. Aiheena oli mehtäilyä ja ensiapua. Ensiapuhommiin en tarttunut tällä kertaa eli mehällä mennään.





Miun mehtä on sellainen paikka, jossa tiiät olevasi ainoa ihminen. Vain silloin todellisen onnen löytää kun tietää ettei tiällä yhtään toista kaksjalkaista kulje. Kaupungissa assuissa mehässä ollessa turhautti se että siellä oli aina muita. Yhtään ei voinut heittäytyä ommiin ajatuksiin kun jostain kuitenkin joku toinen tuli vastaan tai pyörä suhahti selän takkoo. Nykyihmisellä on kiire, mehässäkin. Ei siinä oikein voi ajatuksiinsa uppoutua tahi sitten mie en ossaa keskittyä muuhun kuin ihteni ulkopuolisiin tapahtumiin. Voisin kertoa tarinan myös lakkasuosta. Lyhyesti meni niin että menin kaupunkielossa suolle, huudahdin terve vanhemmalle mieshenkilölle, joka kimpaantui suunnattomasti että menin ilmeisesti hänen lakkasuolle. Lopulta tilanne eskaloitui muutamien mutkien kautta siihen että hän käytännössä kahtoen ajoi miut pois suolta. Sadatellen suuntasin askeleeni silloista kotiani kohti ja arvelin että kunpa ei ikänä ennää tarviisi törmätä tähän kysseiseen henkilöön. Sanotaan että pilkkijöissä on pahimmat katteelliset mutta ei ne taija marjamehässäkkään olla kapelossa.


Meille mehtä on rakas. Elintärkeä. Myö mennään mehtään viettämmään aikoo tai tekemään töitä, evväitä ei sovi unohtaa kummassakkaan tappauksessa. Joka kerta kun on lähteny mehtään ilman evväitä niin aina tullee se sama aatos, mitenkä myö ei tajuttu ottoo evväitä! Mikkään ei maistu niin hyvälle kun nuotiomakkara, tulella paahdetut juustoleivät ja musta kahvi. Oi että. Siinä hetkessä piilöö onni.


Olen puhas mehästäjä kerräilijä verenperimältäni. Enpä tätä lahjoo osannut nuorempana arvostaa, en laisinkaan oi en. Voi marjastus, miten sitä lapsena inhosinkaan. Täyvet sankot oli vasta merkki että on kottiin lähön aika. Pienenä en sitä ymmärtänyt, marjastamisen hurmaa mutta nyt ymmärrän. Kerrään kaikki puolukat ja mustikat ihe, mansikkaa käyn lähitilalta poimimassa ja vadelmaa jouvutaan osittain ostamaan, ihan riippuen miten löyvetään mehtävattuja. Nämä kaksi marjantuottajaa, mansikkatila sekä vadelmatila löytyvät molemmat meijän omalta kylältä. Joskus tuhrasin omaa mansikkapenkkiä pihhaan mutta eihän siitä mittään tullut. En tiiä kokkeilisinko uuelleen. Vadelmaa meillä on, tosin kylmivät viime talvena kaikki. Välillä kun kesällä turhaudun koko puutarhaan, ajattelen että siirryn pelkän mehän antimiin. Löytäjä saa pittää, toimii mehässä eikä tarvihe ajatella lannoituksia eikä kasteluita, ei ötököitä eikä etanoita (joita luojan lykky ei vielä meiltä löyvy). Meinasin muuten ihan kokonaan unohtaa karpalon. Karpaloa keräilen silloin tällön, en ees joka vuosi. Nyt muistin että lakallahan se marjastuskausi alkaa ja mehtämansikoilla. Monenlaista marjaa mahtuu yhteen kesäkauteen että meinaa jotkin sortit jo unohtua. Tässä muuten tekstiä miten vuosi 2023 oli todellakin The Marjavuosi lakan ja mehtävattujen suhteen.


Mehtäily ja marjastus on aloittelevalle omavaraistelijalle erittäin varteenotettava vaihtoehto. Siun pittää ainoastaan osata löytee marjat, kerätä ne ja toimittaa kotia. Pakastaa tai muuten säilöä. Kerruukamppeitakkaan et pahemmin tarvihe, sankko pittää olla mutta kerree vaikka käsin jos poimuria ei ole. Tosin elä kadota ihteesi mehtään. Ihe en käytä karttaohjelmia enkä muita suuntimia, sillä miulla on nykyään sisäinen kompassi. Kiertelen tuttuja paikkoja ja olen oppinut tietämään ja tuntemaan marjapaikat ja reitit takaisin kottiin. Ja sanottakoon ja alleviivattakoon että en ole ollut luonnonlahjakkuus suunnistuksessa tai missään sellaisessa. Olen ollut todella onneton enkä välttämättä löytänyt aina tietä autolle. Mutta Varmon vuosina olen alkanut kulkemaan yksin mehissä ja sisäinen kompassini on syttynyt.


Mehässä on meille oikeasti kaikkea kun miettii. Marjoja ja sieniä saapi kerätä jokkainen, kerree vain tosin niitä mitä tunnet. Ota matkaasi marja- ja sienituntija ja tajuntasi laajenee kun ymmärrät mitä kaikkii meillä onkaan evvääksi Tapion ja Mielikin mailla. Kuusestakin saapi kerkkää ja polttopuuta, maanomistajan luvalla tosin molemmat. Oma maailmani on laajentunut todella paljon viime vuosina. Sain juuri napattua kiinni jo melkein kadonneesta hortapuolen suvun lahjasta. Äitini taannoin kertoi kuinka suvussamme on aikanaan kerätty hortaakin. Ilmankos kaikki mehtäily ja luontoilu tuntuu niin omalta ja tutulta. Mehästä saa riistaakin. Riistaa ei todellakkaan käyvä hakemassa vaan saadaan, jos niin on ollakseen.


Omavaraisempi elämä - sisäinen kutsuhuuto


Tammikuu on ihteen kääntymisen aikaa kuten joka vuosi. Halluisi vain käpertyä vilttiin, puuhastella puhdetöitä ja ootella päiviin valostumista. Tämä vuosi on uusi ja erilainen, siltä tuntuu. Sisältäni nousee voimakas kutsuhuuto omavaraisuuteen ja omavaraisuusasteen nostamiseen. Ainahan se siellä on ollut mutta nyt tunne on jopa painostava. Keskity omavaraisuusasteen nostamiseen, se sannoo. Tämän kasvukauden aatos onkin panostaa toden teolla puutarhaan, sillä kasvimaan laajennus on mielessä. Hyvähän tiesti nyt on suunnitella että laitan sitten sitä ja tätä tuota. Mutta tänä vuonna laitan ja annan omille kasvatuksille kaiken sen ajan mitä käsilläni on. En aio kiirehtiä. Päähäni on jäänyt tietty kiireen tuntu, jonka aion todella karistella pois ihestäni. Mihin meillä oikeasti on kiire? Marjastamiseen ja muuhun mehtäilyyn ei oikein sovi kiireen hötkyily. Kiire on jäänyt kiinni hermostooni, päässäni soi pitäispitäispitäis ja se pillaa koko elämyksen. Mihin meillä todella on kiire? Miksi kaikkea pittää?


Ommii omavaraistelutaitojani olen kasvattanut tammikuussa. Olen sahannut moottorisahalla pitkästä pitkästä aikoo ja meininki on opetella puihen kaataminen. Omavaraisuus lissää pystyvyyttä, yhteisöllisyyttä ja turvallisuuden tunnetta. Tässä hullussa maailmassa ainoita hetkiä, ainoa tekeminen, missä on jottain järkeä on juuruttaa jalkansa maahan ja laittoo sormensa multaan. Ihhailla kasvua ja hoivata. Nauttia sadosta ja sannoo että myö tehtiin tämä! Meillä ei ole alakerrassa Alepaa mutta meillä on alapihalla kellari. Meillä ei ole wolttia mutta meillä on leivinuuni, jossa valmistaa usseemmat ruuat kerralla. Joka kerta kun jouvun menemään kauppaan, laahustan sinne leuka rinnassa. Voi kun oisi ommaa! Työtähän se vaatii mutta nyt tuntuu että nyt olen valmis työskentelemään entistä uutterammin oman perheemme elämän etteen. Hankkia taitoja, haastella elämää nähneiden kanssa ja ennen kaikkii karsia kiireen tuntua.


Tammikuun päivät ovat pitkiä vaikka aika on hidas. Kai sitä tässä talvea ootteli saapuvaksi mutta toisena päivänä räpsää vesisade ikkunaan, pakkaspäivänä piha muuttuu luistelukentäksi. Olin jo huomaavani että naudat vaihtaa kesäkarvaan. Ei kai ja nytkö jo? Kirjaimellisesti kun päivä alkoi pitenemään kukon askeleen verran, samalla alkoi munia putkahtelemaan kanalaan. Uskomaton on luonto. Pakkaset on sulattamatta, niitä pakkaspäiviä ootellessa kai. Lunta ei ole nimeksikään ja mehtiin sammalmatto on loistaa vihreänä mattona. Hiihtohaaveita siirtänen siis helmikuulle. Samalla laitan chilit, paprikat ja joitain yrttejä kasvamaan. Tästä se taas lähtee, rakkain harrastus ja hartain elämäntapa, omavaraisemman elämän tavoittelu.







Kasvuvyöhyke 1


Kasvuvyöhyke 2


Kasvuvyöhyke 3


Kasvuvyöhyke 7

Recent Posts

See All

4 Comments


Ei riitä jokkaaselle ommaa mehtää... ja vähenee vain. Kyynel.

Like
Replying to

Niin hakkuita tehhään nyt paljon. En tiiä onko mehtien rakenne nyt se että päätehakkuuta on vai mikä se ohjailee nyt markkinoita näin. Toisaalta sanotaan että mehänomistajat hakkaa nyt vanhat mehät kun tullee paineita suojelusta. Jokainen tietenkin haluaa päättää omasta omaisuudestaan kun kerta luonnostakin on tehty omistustavaraa vaikkakin mehtä on meijän kaikkien yhteinen, maailman yhteinen. Joku on vain keksinyt että tietyt alueet on ihmisten tai valtion hallussa. Ihe en voi nykymenoon vaikuttaa, joten en ossaa ottaa siitä surua kantaakseni. Vaikka tietenkin se harmittaa. Käyn marjassa ja sienessä niin kauan kuin marjoja ja mehtiä on. Sitten kun ei ole niin sitten en ennää käy.


Toivotaan parempaa huomista ja palluuta entiseen että otetaan puuta vain tarpeeseen.

Like

Aivan ihana kirjoitus taas kerran! Nyt vaan kirja projekti käyntiin ja kustannus sopimus hakuun... Vaan eipä taida omavaraistelijalla olla aikaa kirjoittamiseen... kohtahan se alkaa kasvimaa ja marjamaat kutsua...

Kiitos 😍

Mirja, Korpitalo

Edited
Like
Replying to

Voi tiiät sie miten se oisikin miun unelma! Ehkä mie kirjoitan pöytälaatikkoon tai kokoan blogiteksteistä kirja-aihioita. Kiitos kun kommentoit! Nyt nasahti pakkasta pariinkymppiin. Leivinuuni leimuaa ja keskuslämmitys, kyllä ihmisen on hyvä olla maalla!

Like
bottom of page