top of page

Vuodelleni 2024

Hei vain. Ja jo vain ovat pakkaset tämän talon nurkkia paukutelleet. Parhaimmillaan mäntiin - 35 asteeseen. Vanha uunimuori on keittiössä tehnyt pitkee viikkoa. Viimeksi tänä aamuna iäneen kiitin, jotta kiitos muori. Iliman sinnuu oisi tämän torpan immeisillä paljon kylmemmät varpaat ja nenänpiät. Viikon verran olemme nyt makustelleet vuotta 2024. Eipä se kovin erikoiselta näytä viimo vuoteen verrattuna. Pakkaseen aloimme heti varrautummaan ja vuodenvaihde menikin sitten ajellessa traktorikuormallisia puita liiteriin. Siinä hommassa meinasi nimittäin varpakset jiätyä ankannokiksi. Voi kun oisin tajunna pyöräyttää karstattua villoo varvasvälleihin.




Jatkan tänäkin vuonna yhteispostausten kirjoittamista, ah niin ihanan ja kotoisan blogiporukkamme kanssa. Terveisiä toverit! Tsajutin Satu ja Korkealan Heikki pitävät meistä edelleen huolta ja muistuttelevat yhteispostauksista. Myö omavaraisbloggaajat kirjoitamme omista lähtökohistamme, Suomi neijon melkeen joka kolkasta. Kainalokuopasta ja hammeen helemoista. Linkit tovereiden teksteihin löyvät postauksen lopusta. Villa Varmon tekstit kynnäilee emä ihe, kottoisin ittäisestä Suomesta. Kirjoittelusoppeni sijaitsee Pohjois-Karjalan peräkorven paikkeilla. Tarkemmin sanottuna Kesälahen pitäjässä. Vuuen ensimmäisen postauksen aiheena oli lyhyt esittely, ihellä se lipsahti nyt koko postauksen punaiseksi langaksi. Pääaiheena oli kirjoitella puutarhasuunnitelmista, tulevan kauven tavoitteista. Laitan nyt pakkasten piikkiin ettei tässä nyt oikein puutarhaperhonen läpytellyt sydänalassa. Liian kohmakat kelit semmosseen joten omistan vuuen ensimmäisen yhteispostauksen esittelylle. Aijon kertoa ketä myö olemme ja mistä myö tulemme. Emä sekä maailma on alati muuttuvainen, joten vanhat esittelyt eivät välttämättä pie ennee paikkoonsa. Aloitettaans.


Hei vain. Olen Riikka, 34-vuotias maallemuuttaja. Muutimme isännän mummolaan vuonna 2019, tammikuussa. Paukkuvan pakkasen, pimmiin yön ja tuikkivan tähtitaivaan alle toimme perheemme. Maallemuutto on ollu omalla kohalla pyhhiinvaellusmatka. Kohtasimme isännän kanssa 18-kesäisenä nuorikkona. Isäntä toi omille sukusijoilleen näytille tulevan morsiimen (se onkin sitten ollut pitkän luokan katteluaika emmekä ole vieläkään naimisissa). Olin onnesta soikeana! Mikä se on se tämä ihana paikka missä on mehtee, maita, hiljaisuutta. Näillä nurkilla missä asumme, olen käynyt sienessä ja marjassa. Jo lapsuuesta jäi mieleen keskellä suota halkova tie. Ihan pelotti jotta tuonne se auton kohta lykkevää. Se oli ollut aiempi kosketukseni nykyiseen kotipaikkaani. Ensimmäisenä kesänä isännän kanssa tiällä olin kerrasta myyty. Silloin jo tokaisin että eiköhä myö muuteta tänne! Jatketa isäsi tilloo ja otetaan lehmä! Siinä ne oli. Sisimpäni tunnot. Tosin se maailima ei olluna meitä varten silloin. Suuntasimme elämämme kohti kaupunkia Pielisjoin suulla ja asetuimme kennostoon. Silti Kesälahti veti puoleensa magneetin lailla. En vielä tänäkään päivänä tiiä mistä kotoisuuden tunne kumpusi. Kesälahti oli jättänyt jäljen sydämeeni heti ensimmäisestä kerrasta.





Kaupunkielloon asetuimme kuten opiskelijoiden kuuluukin. Nopeasti alakoi kuitenkin käyvä ilimi että olin umpimaalainen sydämeltäni. Kaipasin kottiin kamalasti. Kaupungissahan ei sitten ollutkaan mittään mitä elämältä oikeasti kaipasin. Huomasin jo varhain että ala jota opiskelin oli väärä, asumispaikka oli väärä, kaupunki oli väärä. Olimme matkalla alamäkkeen ja tulisin tulevaisuuessa ajamaan vauhilla päin terveyteni seinää.


Kaupungissa vuodenkierto seurasi toistaan. Ajoimme kuitenkin lomilla ja joka viikonloppu takaisin maalaismaisemiin. Meijän piti olla elämämme huipulla. Molemmilla vakityöt, noutaja ja farmarivolovo. Lapsi kasvamassa sydämeni alla. Silti kahtelin kaihoisasti ikkunasta jotta tiällä lähiössäkö meijän tullee tämä lapsi kasvattoo. Tiällä ei ole mittään mitä elämästä halluun geenieni kantajalle opettoo. Ennen kahta viivaa tikussa kävin töissä, josta sain ihelleni kroonisen jännetupintulehuksen, ukaasin leikkaukseen ja keskivaikean masennuksen oireet. En kokenut olevani masentunut, uupumus kolkutteli ovellani ensimmäistä kertoo. Lopulta suurin toiveeni toteutui ja sain tietee oottavani lasta. Elämäni sai uuenlaisen merkityksen. Lapsen oottaminen tuntui taivaanlahjalta. Pääsisin hetkeksi pois tästä pyörästä ja keskittyä pienokaisen hoivaamiseen.


Kun kahen vuuen sissään tulin uuestaan raskaaksi samalla kypsyi ajatus pois lähtemisestä. Isäntä on sopeutuja. Hän oli rakentanut ihelleen toimivan arjen kaupungissa mutta ihe kippuilin. Oma kaipuuni pois lähtemisestä sai enempi muotoa. Sisälläni kaikui huuto takaisin maalle pallaamisesta. Isäntä kuuli tuskani ja aloimme ehtiä ommaa paikkaa. Isännän suunnitelma oli oottaa eläkeikkään ja palata sitten. Omassa mielessäni taas ei olluna aikaa haaveilla sinne saakka. Meijän pittää lähteä nyt. Haaveena oli hirsitalo, keskellä ei mittään, ei naapureita. Semmoisiahan ei oikeesti ole myynnissä missään! Lopulta löysimme pienen rintamamiestyyppisen talon. Isäntä innostui kerrankin ja kierteli talloo ympäri. Silittelin kasvavoo mahhooni ja mietin että ei tästä meille kotia tule. Samalla maksoimme varausmaksun.


Eikä siitä paikasta meille kotia tullutkaan. Emme saaneet rivaria myytyä ja peruimme kaupat. Samalla alkoi jo oma maailmamme järjestys muuttummaan. Toisen lapsukaisen syntymän jäläkeen suuntasin maatalousallaa opiskelemaan. Oli ihana palata lapsuuen juurille. Lannan tuoksuun ja lehmien parriin. Otin haltuun traktoria ja maatalloushommia. Tätäkö se on kun työ on mukavaa? Samalla pinnan alla tapahtui paljon ikäviä asioita, jotka tulisivat vaikuttammaan tulevaisuuteemme. Asuntomme menikin kaupaksi ja siirsimme koko siihen astisen yhteisen elämämme lapsuuen kotini naapurriin vuokratalloon. Kahestaan kaupunkiin lähettiin ja kahen koiran ja kahen lapsen kanssa palasimme maalle. Ensimmäistä kertoo vuosiin hengitin syvvään. Olimme viimein muuttanneet elämämme suunnan.





Monien mutkien kautta ja pitkän oottamisen jäläkeen, muutto vuokralle isännän mummolaan. Mummollaan jonne elämä meijät lopulta surunkantamoisten kautta johdatti. Kymmenen vuuen oottamisen jäläkeen olimme viimein omalla maalla. Maalla. Voisinpa sannoo jotta se oli onnea, ruusuja ja keijukaisia. Eihän se ollut. Samana kevväänä kun muutimme, samalla tippui hanskat iheltäni käsistä. Olin lopen uupunut. Olin sinnittellyt tänne saakka kulissielämässäni että hyvin männöö mutta mänköön. Olin saapunut turvallisseen tillaan. Tillaan, jossa lopulta uskalsin antoo periksi enkä ennee sinnittelyt. Jalat lähti alta. Ambulanssikyydillä kuskattiin tutkimuksiin. Kovat vatsakivut, synnytyskipuihin verrattavat tuntemukset painoivat maihin. Olin onnellisempi kuin koskaan, samalla kippeempi kuin koskaan. Tutkimuksista mistään ei löytynyt mittään. Sinnittelin vuuen palkkatöissä vieraalla, tein opinnot loppuun ja koitimme herätellä uinuvoo tilloo elloon. Kaikki oli hyvin. Vain oma jaksamiseni oli loppu. Ei ollut mittään ammennettavvaa ennee kellekkään. Se ei ollut mikkään haamu, joka kylän raittia kuluki. Se olin mie.


Ja se raitti onkin ollut pitkä tie. Kolomeen vuoteen en pystynyt syömään oikein mittään. Tuhosin suolistoni, hermostoni, kehoni ja psyykeeni. Pelastukseni oli että arki tiällä kannatteli yli vaikeihen aikojen. Kuolema on kulukenut vierelläni kaheksan vuotiaasta saakka. Olen kokenut silloin suuren menetyksen. Kuoleman vierellä kulukee kuitenkin elämä. Elämän palo. Se palo piti pinnalla vaikeina aikoina kun aloin kokkoomaan unelmieni farmia. Viiessä vuuessa tilallamme assuu kanoja, lampaita, vuohia, nautoja, mehiläisiä, kissoja, kaneja ja koiria. Näihin viiteen vuoteen on mahtunut lukemattomia käänteitä, luopumisia, onnistumisia, pakahtumissii maalaiselon autuuvesta, perkeleen huutoja pimmeyteen, viskottu kumikenkiä. Huuettu kengän perrään että on se kumma kun mikkään ei koskaan onnistu. Mutta onhan tämä ollut. Parasta ikinä. Nöyrtyä elämän eessä.


Ihminen on pieni, elämä suuri.


Nyt tuntuu että elämä virtoo myös sissääni. Olen palanut pienellä liekillä monta vuotta. Sen verran että kipinä ei ole ihan kokonaan hiipunut. On ihana palata elloon, illoon, elämään.


Tämän vuuen tarhurointisuunnitelmia kerron seuraavissa postauksissa. Olkoon tämä esittely pohjustus tälle vuuelle. Kasvatamme ja kokkeilemme kaikenlaista puutarhassa ja kasvihuoneessa. Tämä teksti tarvitsi tulla nähdyksi. Muistutuksena ihelleni matkasta tänne, että tiällä ollaan perkule. Toivoksi siulle, haaveilevalle. Moni assii on mahollista, toisinnaan ottaa vain enempi aikoo.


Haave maallemuutosta silloin yli 10 vuotta sitten oli erittäin kaukainen haave.


Ainoa assii jota olen katunut on ollut,


miksi ihmeessä myö ei tultu aikaisemmin.



Kasvuvyöhyke 1


Kasvuvyöhyke 2


Kasvuvyöhyke 3


Kasvuvyöhyke 6


Kasvuvyöhyke 7






Recent Posts

See All

12 comentários


Satu *
Satu *
03 de fev.

Säästin kirjoituksesi hetkeen, jolloin sain keskittyä siihen rauhassa. Nyt olen sanaton. Sisälläni on tunteiden sekamelska. Kiitos kun jaoit. Satu - Tsajut

Curtir
Villa Varmo
Villa Varmo
04 de fev.
Respondendo a

Voi Satu 🤍 myllerrys on toisinaan hyvästä, irrottelee essiin tunteita ja ajatuksia. Kiitos kommentista 🤍

Curtir

Kirjoituksesi antaa voimia niin minulle kuin monelle muullekin. Voimia sinulle ja koko perheellesi. Blogisi on minulle uusi, onneksi osallistut yhteiskirjoitukseemme ja löysin tämän.

Curtir
Villa Varmo
Villa Varmo
09 de jan.
Respondendo a

Hei tervetulloo! Kiva kun löysit tänne. Kiitos todella todella kivasta kommentista.

Curtir

Kotivaaraska
Kotivaaraska
08 de jan.

Pääs nyt itku lukiessa. Kaikkea hyvää sinne teille <3

Curtir
Villa Varmo
Villa Varmo
09 de jan.
Respondendo a

Kiitos samoin kaikkea hyvvee sinne <3 itku on hyvästä, se puhistaa.


Curtir

Anna Seppä
Anna Seppä
07 de jan.

Voi että miten tämä teksti tuntui ytimiä myöten! Kyyneleet silmäkulmissa mietin että niin, nyt mekin vihdoin ollaan täällä. Että en ole enää aikeissa mennä edellisen ammatin töihin. Että tästä alkaa se toinen elämä, en vielä täysin tiedä mitä siitä tulee mutta suunta on oikea.

Curtir
Villa Varmo
Villa Varmo
07 de jan.
Respondendo a

No voi! Onnittelut! Ja sama fiilis, tiällä ollaan mutta ei vielä tiijetä mitä on tulossa.

Curtir

Marika Tudeer
Marika Tudeer
07 de jan.

Mainiota tekstiä, pitäisi lukea se ajan kanssa kunnolla.

Curtir
Villa Varmo
Villa Varmo
07 de jan.
Respondendo a

Kiitos!

Curtir
bottom of page