Villa Varmo
- Jun 6, 2022
- 3 min read

Mehästä kohti omavaraisuutta

Omavaraisuus. Tuo sananen jota harva uskaltaa käyttää. Mitä syvemmälle omavaraisuuen maailimaan tutustuu sitä varovaisemmin kysseistä sannaa uskaltaa huuliin välistä laskii. Omavaraistelu, osittain omavarainen, lieventeitä voi onneksi lisätä. Siispä. Mistä ruokaomavaraisuushaaveet on heleppo alottaa? No mehästä. Kaikki sinne jollain värkillä tahi jalan pääsee. On siis kuukauven ensmäine maanantai ja astelemme omavaraisuusblokkarien kanssa kohti omanlaista omavaraisuutta. Mehän antimet? Mitä myö täällä idässä käytämme. Heleppohan täältä mehästä on huuella että mehtä on äärellään mutta omasta näkökulmasta kukkiin tätä kirjotellee, joten täältäpä tullaan. Ja jos ei mehtää tarpeeksi äärellään niin onneksi vanha isäntä aikannaan on istuttanu pihhaan vaahteroita. Tiesitkös että vaahteran kukat on syötäviä ja että pörriiset aivan huumaantuu vaahteran kukkasista!

Olen mehtäilly aina. Siis aina. Kyllästymiseen asti pienenä ja nuorempana maannu rapelossa mustikkamättäällä. Kyllä vain. Joka elämänvaiheeseen on kuulunut mehtäily. Ennen intensiivistä lapsiperhe-elämää, joskus silloin nuorena ja notkiina tulin piä kolomantena jalakana mehästä poikkeen. Ken sielä viitsisi aikoonsa käyttee. Noh tuli lapsukaiset, ruuhkavuuet ja omasta ajasta kapelo ja assiit muuttu toistepäi. Lapsivappaata kun koitti kesäaikaan niin piä kolomantena jalakana kolokkasin sinne mehtään. Hetken aikoo sai olla vain mustikoita varten. Mehässä ajatukset tuulettui kun arkea täytti vaipparalli, tarviimisien ja päiväunihetkien yhteen sovittaminen.

Tietenkin viemme mehtäilyn ilosanomaa jäläpoloviin, joten jäläkeläissii viemme myös mehtään ja evväihen kanssa, koska eihän se ole mehtäreissu eikä mikkään jos ei evväitä ole mukana. Lapsukaisilla ei ole poimimisvaatimuksia sen suuremmin. Piäassii kunhan ovat toisinnaan mukana. Sankkojakkaan ei tarvihe silimät kiiluen kerätä täyteen kuten allekirjottanneen nuoruuessa. Kuhan meillä on mukavoo. Se on tärkeintä. Siinä samalla hipisen hilijoo ne sankottiin täyttyy. Myö onneksi asumme täällä herran kukkarossa mehtiin keskellä, joten lapsukaiset osovaa polokua pitkin hillippasta pihhaankin keskennään. Miten ne toiset sannoo ettei maalla ei ole muka mittään kun täällähän on kaikki.

Hortailuhommista kerräilen horsmoo, nokkosta, koivunlehtiä, kuusenkerkkiä, vaahteran kukintoja ja vuohenputkia. Nämä tuli aluksi mieleen. Horsmat paistellaan pienenä pannulla evvääksi ja taivaallisen hyviä ovat. Nokkonen ajjaa pinnaatin asemoo ja nokkosesta tehhään lettuja, viherjauheita ja keittoa. Koivunlehti mennee teeaineksiin ja kerkät myös. Kuusenkerkkähauvuke on lempi teelajini. Tänä vuonna arvelin teevarastoon kuivatella myös horsmankukkia ja lehtiä. Ainoo ongelmahan tässä on, että kaikki hommat jysähtää taas sammaan aikaan ja miten tässä taas kaiken ennättää. Motto onnii tällä tontilla: tehhään mitä keritään ja mitä ei keritä ei tehä. Kun arkea lomittaa kylvöt, aitaamiset, uusien penkkien perustaminen, karsinoihen tyhjentäminen, mehiläishoito ja muu maatallousähvääri niin välillä täytyy oikein tuumata mikä homma se tullee listan kärkeen tehä ensmäisenä. Joskus mennee sitten niin solomuun, että sen koko vyyhin pää katoaa ja sitä vain tekköö niitä askareita mitkä etteen sillä hetkellä sattuu. Sopivasti sitten kaikki puoli tiessä ja melekein valamiita rojektia nurkat täynnä.

Entäpä ne sienet? Sienestys on kyllä lempilaji ja jos ihan totta puhutaan niin sienikiima isköö hyvin äkkiä tämän emän hormonitoimintaan. Mehässä juostaan kantarellin, maiteroisiin eli haapasieniin, lampaankääpien, tattien, vahveroiden sekä kehnäsieniin perässä. Korvasieniä myös näkkyy mutta ne ovat jääneet vasta ajatusasteelle. Eikähän sienimehässä toinperrään juosta. Siellä vaineksittaan jotta minkäkä mättään takana asustelloo mikäki sieni. Sienimehtä on viimonen paikka missä ihmisen kuuluisi juosta. Meitä juoksutettaan nykymaailimassa tarpeeksi, joten kävelkäämme etes sienimehässä.

Jottain vinkkiä piti tässä antoo ja sen semmosia. Helepoin matalankynnyksen vinkki on männä marjaan. Mustikkaan, vatukkoon, lakkaan, puolukkaan ja mehtämansikkaan. Siellä kun sitä evväihen kanssa vaineksii ja välillä riipassoo kourallisen marjoja suuhun ja toisen kourallisen ämpärriin niin siinä mukavasti kesäpäivä kulluu. Varsinnii kun männöö heti aamusta kun vasta päivä herräilöö niin päästöö tuoksuttelemaan kesäpäivään herreevän mehän tuoksuja ja kuuntelemmaan lintuloihe lauluja. Ja kaikista parastahan ja onnistunut reissu on se ettei törmee yhteenkään toiseen kaksjalakasseen. Mieluummin törmeeminen hirveen tahi karhuun kertoo oikeanlaisesta mehtäily-ympäristöstä. Lisäksi sallaatin litkoksi voipi laittoo juurikkiin vaahteran kukintoja, vuohenputkea antammaan makua ja jokunen horsman lehti sekkaan. Olen myös lisännä voikukan kukintoja muhvinitaikinnaan, olivat maukkaita ja oikein hyviä. Vain taivas on rajana luonnonantimmiin suhteen. Pääsääntönä kuitennii horta, marja sekä sienihommissa: tunne ne mitä kerreet, mitä et tunne, et kerree.

Ihe tässä tulin juuri kalkkunan hakureissulta, joten ens talaven lihat tuli kasvammaan. Lisäksi laitumia on kavereille tehty ja hetki sitten livahti märkä lammas haarovälistä, joten haisen ihan märälle lampakselle. Kaikki tämä työ ja ähvääri pisti laittammaan kuppeelleen, jotenka heräsin juurikkiin päiväunilta. Semmoisia hetken kuulumisia meiltä! Kasvukausi on ihanoo aikoo, vain vuorokauven tunnit tuntuvat vähäisiltä. Talavelta voisin muutaman pimmeen tunnin pankittoo tänne kesäaikaan. Liekö se semmoinen sopisi Luontoäitille?

Lisäksi tällä kertoo tässä kirjuuttelussa silimäkarkkina toimi pihan vaahtera sekä ahkerat työläisemme tarhamehiläiset.