Hei vain. Se on lokakuu! Oi että. Emäihe viettää vuosipäiviä syntymänsä kanssa kysseisenä ajankohtana, joten lokakuu on lempikuu. Ei sillä että välittäisin omasta vuosipäivästäni vaan sen takia, että kyllä syksy on ihmisen parasta aikoo. On taitekohta kohti talavea. Illat pimenöö ja vauhti hiljenöö. Puhdehommiin saapi istua alas eikä ole niin hikikään kun keskellä vuotta. Saapi uunissa loimotella tulia aamuin ja illoin. Pulahtoo viilenevvään järvivetteen. Eli kaikki näyttäisi siltä että kyllä se syksyn syli on suloisin. Tykkeen kyllä tottuuen nimissä kaikista vuojenajoista. Myö ihmiset tarvihemme pimmiitä ja valloo, vuoron perrään kumpastakkiin.
Lokakuussa kokkoontuu myös kotivarablokistit kertomaan sadon korjuusta ja sadonkorjuun jälkeisestä ajasta. Meitä luotsaa Tsajutin Satu sekä Korkealan Heikki. Kiitos heille siitä. Tällä kertoo tuumailimme varastointia, syyskylvöjä ja kursseja, jos on jottain käynyt. Itse keskityn säilöntään ja syyskylvöihin, joten aloitetaan niistä. Luvassa vain yksi ohje!
Alkukesän kasvukuulumissii tässä
Kuulumissii
Mietin tässä taannoin mistä olen joutunut luopumaan maallemuuton myötä. Otsikkoa lainaten muutos kohti omavaraisempaa tai kotivaraisempaa eloa on vienyt tiettyjä asioita pois elämästä. Antanut se on enemmän kuin olen osannut kuvitellakkaan mutta poiskin se on vienyt. Nämä on nyt tämmössii pilike silimäkulumassa kirjotettu. Yhtenä esmerkkinä ravintolaruoka. Eipä ole ennee niin hyvvee kun joskus muunnoin. Nykyään ravintolaruuan ihanuus perustuu siihen ettei tarvihe raivata pöytee tahi tiskata. Tässä ajassa, maallemuuton jäläkeen mietin vain evvään alakuperree. Millä lannoitettu, onko torjunta-aineita, mimmoinen ympäristö. Lukemattomat muut assiit. Mietin kanaloihen kanoja, miten mehiläisiä on koheltu sadonkorjuun aikaan, miten hunaja on käsitelty, kuinka muut elläimet, mimmoinen oli teurastustilanne. Mitenkä lihhoo leikkuussa käsiteltiin. Kaikki tämä nousee mieleen nykyjään. Käsi sydämellä ja toinen kasvimualla voin sannoo että yksikkään ravintola tahi kauppa ei tule koskaan pystymään tarjoomaan sitä mitä omista kasvatuksista saa. Koskee lihhaa, kasviksia ja hunajaa, munia, maitoa, mehän antimmii. Tietenkään en vähättele kauppoja enkä ravintelipuolta, onhan se turva ja vakkuutus vai onko kotivara turva ja vakkuutus nykymaailmassa? Kumpi lie ol ensin kauppa vai kotivara. Taitaa olla selevempi vastaus tähän kysymykseen kun taas mietittään mitä tulloo kannoihin ja munniin.
Maailma kun on toisiin mielestä saavuttamassa loppuaan niin yksi avvain stopata tämä kierre olisi varmasti se että jokkainen jottain ihe kasvattaisi. Pystyykö homo sapiens siihen ennee 2020-luvulla? Eppäilen vahvasti että ei. Ihekin olen vasta alakuaskeleissa ja miten ovat vaikiit askelleet. Tarvitaan paljon tietoa, taitoa ja ennen kaikkii tuuria. Assii ei ole ihmisen vallassa kuten ei ole moni muukaan assii tässä maailmassa. Ennen kaikkea onko meistä ihmisistä ennee siihen? Kestämään epävarmuuksia, pettymyksiä ja epäonnistumisia? Oman ruuan kasvatus viepi aikoo, voimia ja rahhoo, sillä aikahan on tietämyksen mukkaan rahnukkoo. Onko meistä sittoutumaan kasvattammaan siemenestä, hoitammaan, koulimmaan, kastelemmaan, kuskommaan sisälle ja ulos, hyyseemään läpi kesän ja lopulta kerreemään ja säilömmään satoa. Onko meistä? Luulen että monesta ei. Kuka nyt oikeasti halluisi sittoutua moiseen revohkaan? Pittää osata rytmittee jaksamista. Kevväällä sitä onnessaan pörisöö taimien kanssa mutta voi jessus kun syksy koittaa ja alkaisi säilöntäkarkelot. Monena vuonna on ihellä ollu takki tyhjä silloin kun pittäisi vielä pikkusen jaksoo. Siksi kannattaakin olla kahtomatta mitä muut värkkäilee ja keskittyä ommaan tekemisseen.
Monet assiit nykyihmisellä on pienen pyyhkäisyn päässä. Puhelin tuopi etteemme kauppaostokset, ruuan, joillekin rakkauven, hetken huuman tahi pitempi aikaisen romanssin. Miten se kun jalakauvumme tuonne "oikiiseen" maailmaan, jossa ruuan tuottaminen tapahtuu? Jossa haisoo lanta, lehmä läiskää hännällä nuamalle tahi kengän pohjiin tarttuu kanankakka? Kun käslöissä on niin syvät uurteet ja paksumpi nahka ettei rakkojakkaan ennee tule? Kynsiin alla on niin paljon multoo ettet muista miltä ne näyttikään puhtaina. Onhan valamiiksi pesty peruna mukava luksustuote mutta kysseisestä tapahtumasta puuttuu tunnepuoli. Ilo ja ylypeys. Kerran kahtelin torilla sieniä että aivan joo mutta tästä puuttuu se kaikista tärkein. Löytämisen riemu! Mie tein tämän! Vainusin nämä mehän antimet. Keräsin korriin ja siivosin. Moni vaihe jiäpi kokematta näissä valamiiksi tarjotuissa palaveluissa. Tai no onhan niissäkin. Syömisen ilo ja heleppouven hulluus.
Mietin myös esikuviani tässä uudenlaisessa elämän järjestyksessä. En voi olla nimeämättä Kaarina Davisia ja omavaraista Ramia. Hyö ovat olleet suuri innoituksen lähde kohti omanlaista elämää. Että elämää voi ellee toisinkin. Se oli suurin oivallus. Tietämykseni mukkaan hyö elelevät itsekseen ja oma elämäntilanne elää lapsipainotteisesti. Kuinka voi koittaa yhistää irti yhteiskunnasta, kun kuitenkin kasvattaa tulevia yhteiskunnan jäseniä. Tallouvellinen puolikin tietenkin kuuluu tähän kuvioon. Olemme onnekkaita monelta osin maalaiselon suhteen. Asumme isännän mummolassa neljättä vuotta. Ostimme paikan omaksi vuoden 2022 alussa ja nyt myö koitamme jatkaa tillaa. Isäntä käypi palkkatyössä tilan ulkopuolella ja oma päävastuu on tässä tontilla. On tilatöitä, kuvvaustoimintaa, hunajahommia, lankakauppaa. Pientä uutta on koitettu kehittää vanhan tilatoiminnan rinnalle. Mutta kuten moni varmaankin tietää, ei ole maailman yksinkertaisin assii koittoo tehä asioita pienesti Suomessa. Tietoa mehiläisiin suhteen lähen syventämmään ja aloitan lokakuussa opinnot mehiläistarhaajana. Langan lummoon olen myös joutunut. En olisi ikinä kuunaan milloinkaan uskonut, että opin neulommaan. Nyt on tehtynä unisukat, pipolo ja isännälle toista sukkoo vaille valamis pari. Enkä ole missään tavanna noin ihanoo lankoo kuin omani ovat olleet. (Perioutoa suomalaisuutta kehhuu ommii tuotteitaan mutta hupsistarallaa tein nyt niin).
Säilöntä ja sadonkorjuu
Paljon olen pohtinut sitäkin miten se elämä vei tänne. Kymmenen vuotta sitten ruokatunnilla huokailin maalaistalojen perrään, haaveilin elläinlaumasta ja omista kasvatuksista. Kymmenen vuotta myöhemmin olen siellä mistä haaveilin. Kuitenkin tässä elämässä, kaikista eniten sydämeni sykkii oman ruuan kasvatukselle vaikka se toisinaan on niin raskasta mutta rakasta. Kunpa olisi ja ossaisi ottaa loputtomasti aikoo kasvatukselle ja säilöä maakellari täyteen kaikkea ommaa ihanuutta. Tämä vuosikin on ollut sopivan mainio. Peruna meillä todnäk riittää läpi talaven, kuten hunajakin. Lakat keitin hilloksi ja muuten marjat säilötään pakkaseen. Hapatusta halluisin oppia mutta niissä on olluna epäonnea aika paljon eivätkä ne ole säilyneet talon omassa kellarissa. Talon kellari on liian lämmin mutta onneksi maakellari on toimiva peli. Suurin osa omenoista puristettiin mehustamolla mehuksi ja mummoloilla pöhisöö pulloihin viinimarjamehhuu. Säilöntävinkkejä ja niksejä miulla on tarjolla vain yksi: säilö siihen tyyliin että tulloo syödyksi. Omalla kohalla tämä tarkoittaa lähinnä pakastusta, toisinaan kuivaamista ja joskus hilloamista. Se miten joku toinen satonsa säilöö ei välttämättä sovi siulle tahi miulle. Joten säilö ommaan tyyliin ja syö talavella poikkeen. Voit sitten seuraavana aloittaa saman rallin uuelleen, koska oman ruuan kasvatukseen jääpi koukkuun. Ja pahasti.
Vaikka toisinaan haaveilen off grid elämästä eli elämästä irti kaikesta, sähköstä ja jiiänee, onhan meillä tässä silti aikamoinen aarreaitta. Tila, jossa toimia, rakennella omanlainen omavaraisuus. Silti pieni kaipauksen kipinä on sinne simppelimpään elämään. Kaikki haaveet ei ole tehty toteutettavaksi, eräs ihanainen sanoi näin muutama hetki takaperin. Annan siis pienen haaveen off grid elämästä toimia kipinänä rinta-alassa. Vaikkei se kipinä koskaan roihahtaisikaan tulleen, on se silti siellä sydänalassa olemassa.
Ommaan olemiseen vaikuttaa uupumuksen jälkeinen aika. Monta vuotta on männy tässä toipumisprosessissa. Nyt tuntuu että on burniksen jäläkeen ensimmäinen syksy kun olen jonkinasteisesti jaloillani ja mielessä pilkahtelloo ilon assiit. Kun on koko aikuiselämänsä viettänyt ylivirittyneessä tilassa niin sieltäpä tullaankin sitten pohjalle ja vauhilla. Pitkän varjon jättää kaamoslaaksossa vaellus ja siksi sitä on varovainen ettei polttaisi kynttillee molemmista päistä.
Että riittäisi sitä valloo muihinkin elämän vaelluksiin. Eritoten tähän tunnelmallisseen aikaan ja vain sieltä kynttilän yhestä piästä.
Muihen blokistien teksteihin pääset tuttuun tappaan seuraavista linkeistä.
Kasvuvyöhyke 1
Kakskulma https://kakskulma.com/sadonkorjuu-2023/
Kasvuvyöhyke 2
Päiväpesän elämää https://paivanpesanelamaa.blogspot.com/2023/10/suuntanaomavaraisuus-lokakuu-2023.html
Pilkkeitä Pilpalasta https://pilkkeitapilpalasta.blogspot.com/2023/10/suuntana-omavaraisuus-lokakuu-2023.html
Oma tupa ja tontti https://omatupajatontti.blogspot.com/2023/10/kerailya.html
Kasvuvyöhyke 3
Harmaa torppa https://www.harmaatorppa.fi/2023/10/satokausi-2023.html
Rakkautta ja maanantimia https://rakkauttajamaanantimia.blogspot.com/2023/10/suuntana-omavaraisuus-2023-osa-10.html
Evil dressmaker http://www.evildressmaker.com/?p=17630
Kasvuyöhyke 4
Puutarhahetki https://puutarhahetki.blogspot.com/2023/10/unelmana-omavaraisempi-elama-syyskylvot.html
Mustikkamaitoa http://www.evildressmaker.com/?p=17630