Syksy saapui nurkkiin lämpimmiin kesäpäiviin ja öihen jäläkeen. Vanhassa talossa elläissä sukat pyörii jaloissa muustakkiin kun rakkauvesta. Vinka käypi oven ja ikkunan rakoloista ja iliman villasukkia ei pärjee. Säännöllisesti vierailevat suuntoovat jo suoraan villasukkakorille ja nappoovat peitettä varpaihen suojiksi. Kerrospukkeutumalla ja ahkeralla lämmittämisellä täällä pärjevvää.
Kesä on kiireinen mutta sinällään heleppoo aikoo. Syysaika pallauttaa pikimmiten perusasioihen äärelle. Syysmyrskyjen mukana tulevat sähkökatkot, hanasta valuva kylymä vesi. Niin. Sentääs vettä meillä pumppulehtee sisällekkin vaikka haaveissani elän vedettämässä mökissä. Sentäs veen lämpiimisen etteen pittää tehä töitä. Ei täällä nyt ihan kuitenkaan herroiksi elellä. Leivinuunia täytyy lämmittee ja kalsareista on tullut päivittäisvälttämättömyys. Kuumat juomat ulukotöihen jälkeen sulattaa sisukset. Rakastan tätä kontrastia sisä- ja ulukotilojen välillä. Kesällä ei sitä semmosta huomoo kun hellekautena hikkoiloo päivin sekä öin.
Asemoin männä viikolla käyttämmään ihteni kaupungissa ja tuppasi ihan hyperventiloittammaan se tavaran miärä. Ruokakauppa näyttäytyi omissa silimissä tehashallilta, joka notkui kaikenmoisia ihmisten tulevia turhuuksia. Paperipussia teki mieli kaivella siinä vaiheessa kun silimiini vilisi "Outlet" kyltit ja poistomyynnit. Tavaran tulotahti on uskomaton. Myö ihmiset hukutaan tähän tavaraan jos tälle ei kukkaan stoppia tee. Elintarvikehävikkiä en tohtisi ees ajatella. Kun olin laukannu hallin päästä päähän ehtiessäni vakuumipusseja kalkkunanlihoille, aattelin että ulos ja äkkiä täältä. Siellä myö hortoiltiin, mie ja muut eläkeläiset. Sillä saatoin samaistua vanhemman pariskunnan kenottaviin niskoihin ja nojjailun rollaattorriin. Vaikutimme olevamme yhtä eksyksissä siellä supertruupermarketissa.
Jotenkin sitä on kaukana kaikesta. Siitä entisestä normaalista. Nykypäivän suihkuhaasteesta. Tajusin tätä suihkuhaasteasioo silmäillessä että olin joskus viimeksi käynynnä suihkussa ennen kessee. Olemme tosin siis pesseytynneet, siitä älköönne olko huolissanne. Kyllä myö tiällä sentäs pesseyvyttään mutta suihku on olluna kesäteloilla monia kuukausia. Meillä on mahollisuus käyttee isännän äiteen rantasaunoo. Siellä ei sähköä kulu kun ihtensä kastaa lokakuiseen vetteen, toisinnaan iliman saunoo. Eikä tarvihe aikoo ottaa jotta montako minnuuttia sitä täällä ihteensä lilluttaa. Luksusta se on. Saaha saunoja ja kylypiä järviveissä.
Päivä päivältä huomoon ajautuvani kauemmas nykymaailmasta. En vain kuulu ennee sinne, tai tänne. Miten sen nyt ottaa. Kaikki se ulukokultainen elo, jota nykyihminen ellää tuntuu kaukaiselta. Vaikka ihekin olen siinä osittain mukana. Pakkohan meijän on olla. En tohi olla ennee siinä touhussa mukana niin kuin joskus olin, olen ottanu välimatkaa. Siinäpä sitä työmaata riittääkin kun nyt ulkoistan suurimman osan siitä entisen elämän ostohysteriasta. Luojan lykky olin löytäny elämääni kirpputorit, että sentäs jotakin parannusta olin saanu tehtyä ommaan kulutuskäyttäytymiseeni. Tunnustan kyllä. Kyllä sieltä tuli turhaakin tavaraa kottiin kannettua. Ihminen ossoo huijata ihteensä hyvin. Elin vuossii ympäristössä, jota en kokenu omakseni, tein työtä jota inhosin ja samalla ajattelin en mie ainakaan turruta tyhjiötä kirppistelyllä. Käsi pystyyn virheen merkiksi.
Sisälleni on asettuna myös kaukokaipuu. Toisilla se liittyy matkailuun, omalla kohalla syrjempään muuttamisseen. Vaikka asunkin täällä maalla, unelma, jota luulin etten koskaan tavoita. Meillä on kaikki hyvin täällä. Silti sisimpääni on asettunu kaiho. Syrjäisestä paikasta, vanhoin mehtiin ympäröimänä. Hirsitupa, navetta tahi talli. Seuraavaan naapuurriin erittäin pitkä matka. Oma ranta että pääsöö kalalle. Meillä olisi kaikki siinä. Läsnä ja lähellä. Kaikki meille tärkeä. Ennen piti aatella mikä matka on kauppaan, kouluun ja päiväkottiin. Kun lapsukaiset lähtöö aikannaan omille siivilleen niin olisiko silloin meillä isännyyen kanssa mahollista kokkeilla vielä sitä yhteisunelmoo irti kaikesta? Voipihan se ollahhiin etten koskaan tavoita tätä sydämenipaikkaa mutta silti voin haavemaailmassa palata siihen. Ommaan syrjäiseen torppaani. Halluisin vain tietee mistä se on tulluna minnuun. Kaipaus sinne jonnekin, jossa en ole koskaan edes käynyt tahi elämee elänyt. Silti se on siellä. Osana tarinaani. Kaihoa, kaukokaipuuta jonnekin sinne entissiin. Kenties kosketukssiin ommiin juurini kanssa. Onko se ylisukupolovinen muisti, mummoni perintö minulle? Kuten käsinlypsyntaito, mehässä liikuskelu, marjavainu ja sienitaito? Kuka ne meihin on kirjoittanut? Ne assiit, joita ei kukkaan opettanut mutta silti myö ne ossoomme? Teemme niin kuin aina olisimme tehneet. Puhumme niin kuin aina olisimme tienneet?
Kuka mie olen ja mistä mie tulen? Se on elämäni suurimpia kysymyksiä tällä hetkellä.