Viesti

Niin. Mistä alakaisin jos siusta kertoisin? Aikamoista huhketta tämä, omavaraisuus ja maalla kortteerin pitäminen. Tekemättömiä töitä en ala listoomaan kun ne on ne samat aiheet kun kahessa viime postauksessa. Toisinnaan sitä yön sinessä kuiskuttelloo maailiman rauhallisimmalle miehelle, jotta onko tämä kuitenniin liian iso pala purtavaksi meille? Tämä kokonaisuus, joka meillä nyt on. Josta muodostuu koko meijän elämä. Työ, koti, tulo, vappaa ja elämä. Siihenpä se kauniiksi nipuksi tullee niputettua koko keissi. Lapsukainen jo sannoi, että äiti on aina lomalla. Sitähän se toisaalta on, ainaista lommoo ja ainaista työtä. Se näyttäytyy siltä, kun kotonta ei poistu, jotta ainahan sitä lomalla on. Siihen ne vain lomittuvat keskennään ja päivä toistaan seuroo iltaan. Työ, elämä ja vappaa-aika.


"Sie kun mummon mahasta synnyit niin sie olit jo vanhanaikainen" sannoi nuorempi lapsukainen. Se oli ihana havvainto. Tätä havvaintoa seurasi haitarimussiikin kuuntelu kylätapahtumassa. Elämän ehtoopuolella oleva herra soitteli kauniisti haitaria ja mieleni tekevi hänet rutistoo sylliin ja sannoo, että voi kun sie olet ihana. Sitä ennen kyselin, että eikös täällä olekkaan sitä käsinlypsykilipailua tänä vuonna? Kyllä voiton veisin, uhosin. Lapsukainen kyssyi mistä sie tiiät, että voittaisit? No siitä, kun oon yli vuuen päivät melekein joka päivä lypsänä käsin. Veikkoonpa, että näissä kyläjuhlissa ennee harva kysseistä tointa joka päivä harjottaa.





Sitä miettii sitä verenperimee. Kuinka suonissa virtoo kalastaja-mehästäjä-kerräilijä-viljelijä ver. Suvusta löytyy kaikkia noita ja niin ne vain omissa suonissakkiin ovat limittynneet toissiinsa. Vaikkei kysseiset touhut aina ole kiinnostannukkaan mutta nyt sitä pittää ellee ja hengittee. Muuten ei nykymaailimassa seleviisi hengissä. Kuinka sitä sittoo ihtensä maahan. Halu ellee vuojenkierron mukkaan, ellää tässä hetkessä mutta kuitenniin tulevassa. Ei pysty pysähtymmään, muuten kierto katkivvaa. Valamistautuu ja varrautuu aina. Tulevaan satokauteen, varsinaisseen sattoon, sadon säilömisseen. Marraskuu ja kaikki seis. Sitten se taas alakaa. Suunnittelu ja varrautuminen tulevaan kessään ja talaveen. Aina on ähvääri toisensa perrään tulilla. Kuka sitä vappaaehtoisesti ihtensä sittoo tämmösseen nykymaailimassa? Nykymaailimassa jossa kaikki ja kaiken pittäisi olla vappaata ja saatavilla? Miksikö? No miepä kerron miksi. Koska se luopi turvallisuuen tunnetta, vappautta ja riippumattomuutta. Se on perkeleellistä työtä. Ei kukkahattu ja hellemekko piällä pyörähtellyy puutarhassa vaan raakoo hommoo on se. Paljastan tottuuen. Maalaisromantiikkoo ei ole kun aikakauslehissä. Täällä eläessä se kaikki unohtuu ja kaikki ruusunpunnaiset lasit puttoo silimiltä. Puutarhassa hellemekkounelmointia ei ole olemassakkaan. Vaan on olemassa itikka-armeijan isku takapuoleen kasvimaalla. Ainoo toivo on, että se on sellainen maalaisemän brazilian buttlift kun satakakskymmentä tuhatta itikkoo kuppoo takapuolen poskista evästä ihelleen. Tai jos ei oo itikoita niin on paarmoja. Jotka tuikkovaa huuleen ja peilistä sinnuu kahtoo luonnon kohotusaineita alahuuleen saanu naisihminen. True story. Huuli kasvoi niin isoksi, jotta näin sen ihe. En ees peilistä vaan suoraan näin kun katsahin vähän alaspäin. Kuvitelkaa. Ihminen näkköö oman huulensa. Ne on isoja mittasuhteita ne immeiskasvoissa.


Mietin miksi se elämä kuletti näin. Tänne. Sinne alakuun. Lapsuuen muistot liittyy mummolan perunannostoon, vasikoihin ja elämään maatilalla. Sitten siinä välissä tapahtui jottain ja nyt oon taas täällä. Asumassa toisiin mummolassa, maalla, elläimiin kanssa. Suunnittelemassa perunannostoo, kylyvämässä, väsymässä ja elämässä. Kiertäessä ympyree takasin siihen alakuun, josta jo polovet ennen minnuu aloitti. Jättivät jäläkeensä siemenen ja verenperimee. Mehästäjä-kalastaja-kerräilijä-viljelijä. Vaikee on sitä huutoa vastustoo, joka sisimmästä nousoo. Olen lyhentänä verenperimäni yhteen sannaan. Errääseen paperriin piti kirjottoo ammatti. Rustasin siihen: monitoiminainen. Pitäköön se titteli sisällään mehästäjä-kalastaja-kerräilijä-viljelijä vereni. Verivalani ja perintöni, jonka tahon jäläkeeni jättee. Eikähän tässä toivottavasti toven tarvihe mittää testamenttia alakoo kirjuuttelemaan, mutta pittäähän se varrautuu siihenkin. Että sitten joskus kun aikani tulevi täyteen ja joku kyssyy, että mitäs se emä oli naisijjaan niin toivon jäläkeen jääneihen kertovan suurta ylypeyttä äänessään: se oli sellanen mehästäjä-kalastaja-kerräilijä-viljelijä. Oikee vanhankansan monitoiminainen. Hylykäsi uuen ja palasi vanhaan. Karsi pois turhoo ja oli onnellinen pienestä. Mustikan varvuista ja mehiläisvauvoista. Tuli onnelliseksi kun kuunteli sissäistä kuhtua. Vastasi viimein viestiin, jonka aiemmat polovet hänneen olivat jättänneet.





118 views0 comments

Recent Posts

See All