top of page

Välipäivät

Huomenta. On siis aamu kun kirjoitan tätä tekstiä keittiössämme. Kynttilä pallaa pöyvällä ja leivinuunissa rätisee valakia. Koitin kirjoitella joulun toivotuksia tänne ennen aattoa mutta ei olluna ajatteluaikaa. Näppikseltä ei soljunu mittään terveisiä täältä ittäisiltä nurkilta. Nyt on siis joulun jäläkäiset arkipäivät. Mitä kertoisin joulusta? Tykkeen joulusta mutta samalla sitä ympäröi tietty haikeus. Myöskin eläväissiin jäläkeläissiin kanssa assuissa joulurauha on käsite, joka tapahtuu yöaikaan mutta lopulta oot niin naatti, että nuupahat heti heijän perrään. Tykkeen kyllä tästä tietystä aikatauluttomuuesta, joka pyhhii ympäröi. Ollaan luovuttu joistain perinteistä ettei menisi koko aattoaika autossa istuissa. Isännälle olen jo sanona, että jos aika miusta jättää ennen sinnuu niin miun hauvalla ei teijän tarvihe ajella jouluna. Ihan tällä puhheella lyötiin kättä piälle.


Tästä vuuesta jäi mieleen isoja harppauksia kohti tulevoo. Viimein unelmamme omasta paikasta kävi totteen ja ostimme tämän tilan omaksi. Samalla ostimme ihellemme yritystoiminnan ja loputtoman työmaan ja siinä onkin nuorella parilla olluna ajattelun paikkoo ja työn sarkoo ihan riittämiin. Kaikista raskainta taakkaa on olluna kantoo henkisesti. Tulevasta ja huomisesta, pärjätäänkö, jaksetaanko, osataanko. Näihen asioihen ympärillä pyöriissä on tulluna entistä kirkkaammaksi se ettei se pelekkä työ elätä ihmisessä illoo. Ainakaan tässä ihmisessä. Aijon pallautella rakkaita harrastuksia takaisin arkeen, jotka pandemia tullessaan vei ja joihin en osannakkaan ennee palata kun tekemistä onkin niin paljon. Maailma kun jysähti palasiksi tänne muuttaissa 2019 kun meni oma terveys, joka ei vieläkkään ole palannu niin aion omistoo vuuen 2023 omalle hyvinvoinnille. Muksukaiset alakaa olla jo niin isoja myös, että hormonihuuruiset pikkulapsivuuet voimme piakkoin hyvästellä ja toivottoo tervetulleeksi koululaisarjen, siihen perrään esiteinihommelit ja muut sen semmoset hommelit, jotka ihmiselon kasvuun kuulluu.





Työmaata meillä riittää tulevana kesänä tilatöissä, joihin vaajittaan fyysistä kuntoo. Rautoo aijonkin suunnata kolistelemmaan kun vihoin ja viimein hermoyhteys näkkyy löytynneen oikiiseen jalakaan. Faskiahieronta, sitä hehkutan ja kerron joskus lissee jos muistan.


Omavaraisuushommelit tai siis kasvatuspuoli ei hekumoi mielessäni ollenkaan. Kyllä sitä taas ehtii. Vuonna 2023 voisi aatella, että kohtuuvella kaikkea. En esmerkin tarvihe 40 vai 55 tommaatintainta. Panostan muutammiin, toivottavasti satossiin taimiin ja niillä mennään. Vuos 2022 epäonnistumiset kertoi sen verran, että jos kurkut epäonnistuu niin kesäkurpitsaa voip säilöö ihan kurkkuna. Maistuu muuten erittäin hyvältä enkä huomanna juurikkaan erroo.


Vuosi 2022 jäi mieleen myös vähempänä lihansyöntinä. Ostolihojen määrä on vähentyny rutkasti. Sika on melekeestään kokonaan jääny ruokavaliostamme pois ja luulen, että nauta tullee perästä. Kun kahtelen ja touhuun omien nautojen kanssa niin välille on alakana kasvoo kuilu. Tämmönen pitkäripsinen ihanuus, joka luottaa ommaan hoitajjaan. Ei miusta ole sinnuu syömään. Jo pitemmän aikoo mielessä on häivähelly ajatus ruokavalion muuttamisesta omavaraisuussuuntaan, sen minkä mehästä tai omalta tontilta saa, sitä syyään. Toisaalta koen suurta surruu mehästyksestä myös. Myö menemme toisiin kottiin tekemään semmossii hävityksiä. Mutta kaipa sitä aattelloo jos kohtuuella. Ei liikoo. Joulupöyvässämme oli muuten jänispaistia. Isännyyen ja lapsukaisiin mehästämä yksilö. Tapahtumassa oli aistittavissa illoo sekä itkua ja keskustelua aiheesta millä oikeuvelle myö ihmiset teemme tämmöstä. Lapsukaisissa on tulevaisuus, sen sanon. Siitä ruokavaliosta vielä sananen. Se kääntynöö siipikarja, kananmuna, järvikalapuolelle. En ole korvannu kasvisproteiineilla mittään, koska ne eivät omassa pihassa kasva. Toisaalta voisihan sitä aatella laittaisiko sitä papua enempi kasvammaan seuraavalla satokauvella. Pensaspapu on maukas ja joka vuosi se loppuu kesken eli kysseinen assii laitetaan tulevana vuotena kasvatuslistan ykköseksi. Olevinnaan en uhroo vielä ajatustakkaan tulevan vuuen kasvatuksiin mutta uhrasin silti. Mihin sitä koira karvoistaan pääsisi, sannoo vanha sananlaskukkiin.


Kuttuja koitan saaha umpeen, Risotto menikin jo. Viimein. Rosolli vielä puskoo maitoo. Poppis antaa edelleen Vapun immee ihteään, pittäisi loppu tulla tälle taaperovaiheen imetykselle. Välillä käyn litran ihelle sieltä, mutta harvemmin. Kehoni kestää paremmin vuohenmaitoa. Rosollista vielä sen verran että kysseinen kuttu ei ole nähny ees olokipukkia mutta silti tätivuohi lipsahti maitoon. Noh parempi niin. En tykkää astuttaa elläimiämme, koska en raaski luopua jäläkeläisistä saati syyä nelijalakassii. Eli tämä Rosollin tilannehan on ihan win-win tilanne meikäläiselle.





Onhan sitä kaikenlaiset lomat häivähelly mielessä vaikka kun tätä elämänmuutosta lähettiin tekemään niin ajatus ettei sitä lomia ennee kaipaile. Mutta on se ihminen väärässä. Kaipoon lommoo, vaikka viikko jossain aivan muualla kuin kotikuvioissa. Tarkoitus olisi löytee joku joka halluisi assuu meillä viikon ja hoitoo elläimet. Lämmittee talon ja olla kissojen kaverina. Harva kykenee irtautummaan viikoksi mutta jostain jos löytyisi joku joka halluisi viikon verran kokkeilla tätä elloo. Mutta sellainen muutos on ettei ennää tarvihe ellee lomia ja viikonloppuja varten kuten ennen. Nyt vaan halluisi vaikka viikon huokaista, että jaksaisi taas. Koska onhan tämä sitovaa tämä elo täällä. Elläiminneen, puuhomminneen, lämmityksinneen, lumitöineen ja kaikkine arkisine ähvääreineen. Että jos sie tunnet sisimmässäsi, että hei, mie voisin olla se lomittaja heille niin kuule killauttappa viestillä.


Siinäpä sitten semmossii, jonniiasteisesti sekalaissii kuulumissii. Kun lopettelen tätä kirjoittelua olen siemaillut sumppia pari kupillista ja tiiaiset ovat tulleet aamupalalle lintulauvalle. Huomenta vain maailma.


Edit. Vähänpä taas aamulla päivästä tiesin. Kävimmä lapsukaisiin kanssa hiihtämässä. Otimme biikelmummun juoksuvyöhön matkaan ja tietenkin, tietenkin, takaamme kuului mau, ja miss Inkerihän se päätti startata hiihtokautensa myös. Siellä myö sitten ladulla hiihdeltiin, kissoineen kaikkinneen. Normisetti näillä nurkilla. Noh päiväkahvia kun taas hörpin niin lapsukainen tuijotti sellaisella ilmeellä ikkunasta ulos, että tiellä on joku. Pahaa aavistamaton kahvinhörsijä vilkaisi olkansa yli ja mitä hiän siellä näkikään. Kaksi kyytön kankkua keskellä peltotietä. Ei jehveli. Kylille mänössä vai kyliltä tulossa. Tiiä häntä. Vuohet ovat siis olleet niin neuvokkaita, että ossaavat aukoa uuen ulukotarhan portin. Hyö työntäävät sivvuun porttipuut ja sitten ulukotarhasta pääsee kätevästi heinävinttiin extraheinille. Kyytöt olivat nyt sitten kokkeilleet estetaitojaan ja loikkineet näitten puitten yli. Kyllä oli lystiä. Viskottiin kinttua ja heilutettiin häntee. Leipäpussi kätteen ja huhhuilemmaan kyselevästi, että tytöt passoisko palata aitaukseen. Kyyttölöille on turha männä terhistelemään mittään vaan lähestymistapa on enemmän ai tytöt, ootta työ omatoimireissulla. Voi miten kiva mutta eiköhän myö lähetä kahtommaan miltä se tuolla aitauksen sisällä näyttää. Naapurikkiin soitti: sait sie ne lehmäset kiinni? Mie että juu. Hän että antaa heijän vähän ilakoija. Mie että juu. Onni on naapuri, jota ei haittoo millon mitkäki tietä pitkin liihottavat eläjät. Ja kaiken tämän aikana rakkaat pienet lampakset seisoivat aukinaisen portin luona ja kukkaan ei lähtenä viilettämmään tarhasta poikkeen. Lampakset on ainuut järkevät tässä porukassa, sannoisinko. Vuohet ja kyytöt mennee sitten ihan ommaan kastiin. Mutta nyt on hiihetty, urheiltu ja juostu pitkin teitä, joten Inkerin passoo heittee pitkälleen ikkunalauvalle ja palautella kehhoonsa ankaran hiihtosuorituksen jäläkeen.




152 views0 comments

Recent Posts

See All
bottom of page