Tähän aikaan vuuesta kun kevät koittaa tulla essiin talaven tieltä, mieleeni pallaa viien vuuen takainen kevät. En aina sitä ees ajatuksissani muista mutta keho muistaa. Vatsaan alakaa koskea, tullee kiputiloja. Uupumus, burnout, joka muutti lopullisesti elämäni vuonna 2019.
En oisi koskaan ikänä milloinkaan kuvitellut että tästä tullee näin pitkä tie. Että lopun elämääni vierelläni kulukee hahmo, joka muistuttaa siitä miltä tuntuu kun elämä vettää jalat alta. Mietin joskus että millä ihmeen voimalla uskalsin koota tätä unelmieni farmia. Pelkäsin varmaan jotta siirryn tuontaivaisiin. Unelma maalaiselosta ja pienestä farmista pittää saaha kokea ennen kuin siirryn pois tästä todellisuuesta. Niin varma olin että olen parantumattomasti sairas.
Joka kevättalvi uupumus on muistuttanut ihestään. Muistatko, se sannoo. Mie kulen tiällä kanssasi. Kyllä pittää yhessä naisessa olla paljon sinniä että on kestänyt tolpillaan kaikki nämä vuuet. Enkä ole aina kestänytkään. Pahimpaan aikaan nukuin kolomet päiväunet ja 12 tuntia yöllä. Olin pahimman luokan miinustilassa. Samalla koen että työ, lukijat, varmaan ootte että eikö se tuo koskaan pääse yli tuosta. Mutta minkään en sille voi. Vaikkei mieleni ennee tiedoistaisi niin kehomuistissa on syvälle juurtuneet arvet kevväästä 2019. Se oli monniin vuosien summa, joka levisi kässiin kun saavuimme tänne Varmon kukkaroon. Liekö silloin joku tai jokin kahtoi että nyt on tultu turvallisseen tillaan. Nyt voit puottoo hanskat käsistäsi, puottoo siut polvillesi. Kyllä tuli sinä kevväänä tutuksi sairaalakäynnit, ultrat, verikokkeet, tutkimukset. Sairaalapetillä maatessani sanoin isännälle että elä sie minnuu jiä kaipoomaan. Kerro lapsille miusta jotta eivät ihan unnouta maailmaan saattajaansa. Ei miusta ennää elloon ole eikä elävee tule. Niin kippee olin. Kehoa kyllä tutkittiin mutta kukkaan ei sanona että liekö on mielen aiheuttammoo kaikki tämä tuska.
Aina appuun ovat tulleet hyö. Elläimet. Elläimet ovat saattanneet aina yli synkimpiin aikojen. Kun isännän veljen tuli aika lähteä, silloin koiramme Sulo veti arkeen kiinni. Muistan kävelleeni mehtätietä ja sanoin isännälle että iliman tuota koiroo oisimmeko piässeet ylös sängystä. Tai pienenä tyttärenä kun siskoni menehtyi traagisesti, silloin oli aikuisilla oma suru. Häivytin ihteni, suruni jonkun näkymättömän verhon taakse. Silloin lapsen surun otti vastaan koiramme Jeppe. Jeppeä saattoi halata, itkeä turkkiin kyyneleet. Elläimet ovat aina ottanneet vastaan, silloin kun oma taakka on tuntunut liian raskaalta kantoo. Silloin kun sitä ei ole toisen ihmisen kanssa voinut jakkoo. Siksi tulen olemaan aina ja ikkuisesti kiitollinen tälle tilan väelle. Navetan väelle. Hyö ovat päivästä toiseen, aamusta saapuvaan iltaan pitäneet kiinni elämässä. Kuunnelleet murheet, tarjonneet muuta ajateltavvoo. Tarjonneet sorkkoo, turkkia, siipiä ja juurruttavvoo tuoksua. Lapattanneet lantoo, kuskauttanneet kottikärrein murheet kassoihin, pois hartioilta. Joka kerta kun elläimet ovat sairastunneet olen ollut huolesta sekaisin. Halunnut hoitoo heijät terveeksi. Hyö hoivasivat ja hoivaavat minnuu silloin kun en jaksa. Vastavuoroisuus. Siihen suhteemme perustuu.
Kun kerran rikki männöö niin ei siitä entisenlaista ennee tule. Miusta ei ole tullut parempoo versioo ihestäni, miusta on ehken tullut tarkempi versio ihestäni. Olen viime aikoina tuntenut rinnan piällä paineen tunteen. Ei lähe pois, ei hengittelemällä, ei venyttelemällä. Kerran taas mehässä kulukiissa tuli tunne jotta huua se ulos. Ja mie huusin. Ensin varovasti. Sitten kovempoo. Ei tiällä kukkaan kuule ja jos kuuleekin niin ihan sama. Huuto ei ole mittään semmoista raivohuutoa. Se on sellaista varoista huhhuilua että elämä tiällä mie olen. Kuuletko. Mie olen tiällä tuas.
En ennee semmosena kuin ennen. Mutta varovaisesti kyselen, löyvätkö sie miun luokseni vielä uuelleen.
Tämä perhe pelasti miut