top of page

Toukokuun kuulumisia kotivaratilalta

Kesä tuli. Olen pyllöttänyt, myllöttänyt ja mullottanut. Suunnitelmani oli tänä vuonna olla viljelemättä oikein mittään. Kas kummaa ja niinhän se mennee ettei suunnitelmat koskaan pie. Olenkin yllättänyt ihteni kyykkimästä ja hiiviskelemästä puutarhasta. Varovasti olen kurkkinut pressun alle, joko pressutaika olisi toiminut rikkoihin ja olihan se. Viljelykseni oikein huusivat pientä allaa juureksille ja sieltä pressun altahan löytyi oikein lämmin multamaa pienelle porkkanamaalle ja punajuuriviljelyksille. Vähän vielä ehkä sipulia kylkeen siihen niin. Alunperräinen suunnitelma oli siis laittaa kasvupaikat kuntoon ja oikein urakalla tormistautua rikkojen torjunnassa. Muutaman hetken villiä ja vapaata elämää elänyt puutarha oli ehtinyt pusikoitua. Päivänä erräänä iski oikein se sellainen raivo. Liikuskelin sahan ja oksasaksien kanssa. Kiipesin omenapuuhunkin sahhaamaan kuivunutta oksaa ja sihisin ja sähisin, että tänä vuonna et muuten tukasta tukistele. Oksa nähkääs melkein viilsi maata ja joka kesä se on nykiny tukkapiästä tahi raapassu olkapäästä. Saman kohtalon koki luumupuu, jonne seuraavaksi iskin raivokkaasti ja annoin sahan soija. Puutarhuroinnista tehhään ehken semmoista etteeristä ja kaunista mutta omalla kohalla toimii se sellainen saaataaanaaaa mentaliteetti. Että nyt tai ei koskaan. Ja sitten raivokkaan raiv(o)amistuokion jäläkeen kahotaan googlesta että milloinka se olikaan se oikea aika leikellä puita ja pensaita. Semmost sattuu. Kaikille. Mutta tulipahan tehtyä. Pieni riemastuminen ja raivostuminen antaa hyvin pontta tekemisseen.



Rakastan kaikkia mummojuttuja ja mummojuttuihini lukkeutuu myös pelargonit.

Kuinka kaunista, värikästä ja kukkaisaa!


Surukseni ilmoitan että kaalista iti tasan yksi siemen. Yksi. Ruusukaalista iti taas liiankin monta. Koitin viime kesänä hyväksi huomaamaani kikkaa ja tuuppailin kaalintaimet valkosipulipenkkiin. Tänä vuonna levitin nyt aluksi vielä sellaisen kasvitunnelin siihen päälle ja samettikukkia reunoille. Saa nähhä mitä tapahtuu. Luulen, että onnistuminen kaalirintamalla viime vuonna johtui ihan puhtaasti siitä, että sijoittelin usseita kaalintaimia eri puolille puutarhaa. Yksi penkki oli aivan täysin syöty mutta kauniita kaalinpäitä saimme kuitenkin itsellemmekin, ötöjen viihtyessä toisessa kaalipenkissä.


Lisäksi kesä on nyt. Aiempina vuosina olen ollut aivan pöyristynyt juhannuksena. Keskikesän juhla! Mitä, ei voi olla. Miten niin muka. Nyt olen nautiskellut kesästä koko toukokuun. Itikoitakaan eikä muita verenimijöitä ole vielä runsain mitoin liikkeellä, joten ulkonakin pystyy olemaan iliman että nahka on hakattu täyteen reikiä. Edit. itikat ja ensimmäiset paarmatkin saapuivat hyvin pian näihen lauseihen kirjoittamisen jäläkeen. Mutta ei anneta sen haitata. Tuomi kukkii ja se jos mikä on vallan ihanoo.



Lissää vain tuoksu. Ja muutama itikka.



Ja tähän myös


Illat vennyy myöhäksi, kymmenen aikaan saatan olla kuhtumassa elukoita sisälle. Olen tullut siihen tulokseen, että laidunkauden alussa on parempi olla yöt valvotussa tilassa eikä villinä ja vappaana laitumella. Saan nukkua yöni paremmin ja rauhassa. Kyyttö on tosin ajatteleva elläin ja Poppis lehmämme kahtoi parina iltana silimiini kysyvästi, että todellako täytyisi tulla karsinaan yöksi? Etkö emä nää? On kesä! Villi vapauden kaipuu mua eteenpäin vie, villi vapauden kaipuu, se on mun tie. Sitä laulua lehmärouva laulaa. Oon aivan varma. Parina iltana navetan ovella ees taas tuuppinkia ja kysymyksen mennäkö sisälle vai eikö mennä leijuessa ilmassa ja lukuisien kysyvien ilmeihen jäläkeen mieleni heltyi ja nautaneitilöillä oli lupa jäähä öitään viettämään pihattoon. Löimme sorkkoo ja kättä piälle, naapureihin ei karkailla eikä harrasteta muitakaan hullutuksia yön valloisina tunteita. Sopimus on sopimus, kunnes jompikumpi osapuoli sitä rikkoo. Voinemme arvata ketkä kaksi sitä ensin rikkoo ja se rikkoja ei ole ihmisosapuoli.



Muinaismuistomme siellä niin


Toukokuussa kuului semmoistakin että ensimmäiset omat lankamme ovat valamiit. Huikejjaa! Uskomatonta. Isännän kanssa toisinnaan tihrustamme että mittään kun emme aikaiseksi ole näinä vuosina saaneet mutta hetkeksi kun pysähytään miettimmään niitä tehtyjä töitä eikä tekemättömiä töitä niin olemmehan myö saaneet ajoiksi. Marjapensaat leikeltiin ja nosteltiin maasta tukien varraan, omenapuut pääsi pedikyyriin ja manikyyrriin, meillä on oma pieni kotivarafarmi kanoineen ja märehtijöineen, olen sukeltanut mehiläisten ihmeelliseen maailmaan ja hurmioitunut hunajaan. Ollaan rakennettu aitoja, karsinoita, kerintäpöytiä, liikkuva kanala. On muokattu maata ja istutettu perunaa. On kunnostettu maakellari ja peltolohkoja. Tällaisessa elämäntavassa herkässä ainakin ihe lipsahan voivottelemaan tekemättömiä töitä mutta nyt kun koittaa kääntää katseensa tehtyihin töihin niin pikkusen se leuka sieltä rinnasta nouseekin. Että ei vitsi. Mitä kaikkii olemmekkaan näinä neljänä vuotena oppinneet. Elämästä mutta ennen kaikkii myös itsestämme ja toisistamme.


Elämä maalla, ei missään, ole aina ruusuilla tanssimista. Joskus koen omat hommani niin pieneksi ja merkityksettömäksi mutta kun käännän katseeni taivaantanssijiin, noihin pieniin pääskyssiin, jotka nakertaen ja narskuttaen kahtovat toimintaamme, silloin tunnen että tekemisilläni on merkitystä. Hyö ovat valinneet palata tänne kesä toisensa jäläkeen. Syksyllä hyö kokkoontuvat isoksi parveksi ja huikkoovat meille heipat lähtiäisiksi. Silloin tunnen suurta haikeutta ja samalla jätän pienen toiveen, ensi kevväänä myö tapaamme taas. Koska ollaanhan myö täällä silloinkin ja toivottavasti usseita usseita vuoskymmeniä.





Recent Posts

See All

Comments


bottom of page