top of page

Pilasiko maallemuutto maalaisidyllin?

Siinäpä sitä. Otsikossa ajatusta. Vielä kuukausi sitten olisin vannonu käsi sydämellä että pilasi. Maallemuutto pilasi koko maalaisuuden ihanuuen. Nyt kun arki on loksahtanut paikoilleen, asettunut uomiinsa ja mitä näitä sanontoja nyt on niin sano että ei. Maallemuutto ei pilannut maalaisidylliä. Tottuushan on ettei maalaisidylliä ole olemassakkaan kuin siellä jossain Mustosen Ennin kirjojen rivviin välissä ja sanoissa. Maalaiselo ja maalaisidylli, ne on kaksi aivan täysin eri maailmoo.


Entisen elämän rippeet vaineksii mielen pohjalla. Mieli muistaa ne ajat kun pääsi kulukemmaan vappaasti kesäaikaan, milloin vain. Elläinosastolta koirat vain kyytiin ja ajelimme mökille. Nyt pihhaan jääpi ykstoistapäinen märehtijälauma, kanat, kanit, kissit ja mehiläiset. Jonkun heistäkin huolta täytyy pittää. Lomittajapulasta olen aiemminkin haastellut, vaikeudesta kysyä ja pyytee appuu. Kesällä olisi vain kiva männä ja tulla, ees joskus ja jonnekin. Kun suita on ruokittava ja perrään kahottavia usseita niin sitäpä ei ennee niin vain lähetäkkään. Yhtään mihikään. Piävastuu rojektin vejossa on emällä ihellään. Siksi naapurin soittamat puhelut nostaa palan kurkkuun. Kukako ja mikäkö se on mistä aijasta karannut nyt. Kaikki eivät tykkäile ja ihhaile pitkin kylätietä kulukevia nelijalakaisia. Olipa se miten maalaisidyllistä tahansa.







Nyt tosiaan kun alamme olla kesän ehtoopuolella, elokuussa ja kiännämme hitusen jo katsetta kohi syyskuuta niin maalaiselon ihanuus on tehnyt palluun. Tänä kesänä ajatusralli on kiepsahellu piässä. Oliko ennen kaikki paremmin. Talavet kaupungissa, kesäaikoo maalla. Arkinen elokuu kuitenkin sai ajatukset seleviksi. Ennen arkeen palluu aiheutti paineen tunnetta vatsan pohjassa ja kyyneleihen kihhoomista silimiin. Ei kiinnostanu kaupunkiin palluu, asettua takaisin kennostoon. Maalla oli se kaikki meille. Nyt kun arki tekköö palluun niin vatsan pohjassa on edelleen tuntemuksia, vain erilaisia. Tuntuu hyrinee, kehreen kuin kissa parraana päivänä ja laskeuvun työntäyteiseen mutta onnellisseen arkeen. Elokuussa kerräillen hunajat pesistä, mietiskelen tulevii lanka-asioita, siivoilen navettoo talavea varten ja tartun raivaussahhaan ja mänen mehtään. Kesän intensiivisyys meinasi olla tänä vuonna liikoo.


Kesä on kuin hyökyaalto, joka pyyhkässöö paikalle hortailuineen, kasvatusten kuskaamiseen ulos, kastelluun, ei kastelluun. On marjoja ja maton pessuu. On hyörinee ja pyörinee päivä toisensa perrään. Pitkiä päiviä ja pätkäunia. Eikä se kaikki ole vain työtä vaan tätä elämäntappoo. Perunamaita ja pilikkeitä. Niittämisiä ja heinähommia. Kirjoitin kesällä muistiin että olo kuin sillä Atlaksella. Hällä, joka pitel maapalloa harteillaan. Siltä se tuntuu kun tämmöstä minifarmia pittee tämmönen farmarin tynkä.


Mutta kaikesta selvittään. Jopa kesästä 2023, jolloin meinasin myyä lehmäni. Lopettoo kaiken ja lähteä opiskelemaan järkiammattiin kouluun. Mietin ystävälle, jotta en tiiä kuka olen. Sitä ei kesällä ennätä kuulemaan ihteensä eikä kuunnella ihteensä. Sitä vain painaa päivästä toiseen, uamusta iltaan, pistää puolison kanssa selät vastakkain muutamaksi tunniksi ja ylös taas. Aurinko ei anna armoa, pimmiitä ei ole vaan loputonta valoisaa yötä ja päivee. Parrainta työaikoo ne sannoo. Sinne jonnekin sitä hävittää sen minnuutensa. Ystävä sanoi että siehän tuot itseäsi ilmi tuon farmisi muodossa. Sanoin jotta en ole tämä farmi. Se on eri assii kuin mie ihmisenä. Mutta tuot ihteäsi ilimi sen tilatoiminnan kautta, hiän sanoi. Jäin miettimään.





Tuumattuani asioo ja niinhän se on. Pitkästä aikoo kopasen lehmeeni kaulasta. On olluna ikävä sinnuu, sanon. Anteeksi kun kesä on ollu kiirus eikä ole ollu aikoo vaihtoo kuulumissii. Kiitän vain jottain ylempee, joka taluttel elämääni tuommoisen kyytön kuin tuo Poppis. On kuin emännän ajatus ja itse laupeus. Pittää laumansa koossa ja hoitaa oman osansa. Rinta rinnan kulemme vielä, kohti seuraavoo kessee ja kasvukautta.


Maalaisidylli ei ollut kuollut. Sitä on maalaiselossa pieniä rippauksia. Auringonnousuissa ja aamukasteissa. Kypsyvässä sadossa ja kuoriutuvissa tipuissa. Lampaanvillan laineissa. Kaikki ne pienet maalaisidyllin hetket oli vain hautautunneet väsymyksen ja töihen alle. Sieltä se silti puhkevaa kukkaan. Silloin kun luonto alakaa käyvä leppoon ja hellittää hetkeksi, silloin maalaisuuen kauneimmat puolet nousevat essiin. Silloin kun saapuvat pimmiit illat ja silloin kun heilutamme hetken hyvästejä yllämme liitävien lähtijöihen perrään.

160 views0 comments

Recent Posts

See All

Comments


bottom of page