Oma the Biggest Little Farm

Oli vuosi 2019 kun valmistuin maaseutuyrittäjäkoulusta. Näyttöä oli ottamassa vastaan kaksi mieshenkilöä. Kannattavuuskäppyrä laski tiukkaa alamäkeä. "Sinun pittäisi kiinnittää huomioita tilan kannattavuuteen". Siihen aikaan haaveena oli ylämaankarja ja hunaja. Muunlaisisista, erilaisista tiloista ei olluna oikein mittään muuta tietoa. Jos tahtoo tehä eri tavalla kun muut niin se on ylämaankarja ja hunaja. Tyydyin tähän vaihtoehtoon silloin. Selitin kuitenniin unelmaa omasta monimuotoisesta tilastani, jos tässä joku kriisinpoikanen sattuisi tulemaan. Enpä olisi todellisuuessa uskona tämän käyvän totteen muutaman vuuen sissään. Selitin herroille, että mie tarvihen tilan, jossa miulla on kaikkea mitä elämiseen tarvittaan. En sitä siihen aikaan osannu ajatella luonnon kannalta vaan lähinnä omasta näkökulmasta. Aivopesty immeinen kun olin. Vuonna 2019 tapahtui myös muutto tilalle ja samalla alkoi tapahtua suuri muutos miussa ihessäni myös.


Vuosi 2019 osoitti ettei se ylämaankarja ole miun juttu. Mehiläisajatus kesti matkassa kuitenkin ja omat pesät saapuivat 2020. Nuo pienet opettavat niin paljon luonnonmonimuotoisuudesta, ekosysteemistä ja kuinka pienikin on osa muutosta kohti parempoo huomista. Ennen mehiläissiin saapumista tilalle rantautui kanaset ja lampakset. Se oli ensmäine pien henkäys saaha tila elloo jälleen. Uinuva navetta, pihapiiri ja vanhat laidunmaat. Lampakset parturoi pusikoituneet niittyalueet uuteen uskoon. Ja minkä ne verran hoiti rikki mennyttä immeissielua. Ne tykkäsi minusta ja mie heistä. Se aitous ja suora pallaute jota elläimet antaa, sitä ei immeisiin kanssa voi kokea paitsi aivan pienten lapsiin. Aijoimmat eläjät tällä planneetalla ovat pienet lapset ja elläimet, tämä on henkilökohtaisen tutkimukseni tulos. Minifarmin pulssi sykähti ensmäistä kertaa. Tilalle oli saatu laiduntajat ja omat munantuottajat. Mites tästä etteenpäin?



Se on aivan totta, että pieni on suurta.


Maito. Maito se oli saatava. Vuohityttäret saapui tilalle kevväällä 2020. Voi ilo ja onni. Tykkeen vuohista vaikka heitä ei hyvin imartelevaan sävvyyn kyllä kehuta. Oonnii sanonu, että se miten sie asennoijut vuohien älykkyyteen, heijän kaikessa mukana olemiseen niin se on se avvain. Ota löysin rantein, elä jännitä. Kutut ei olluna lypsyssä vielä ja heistä piti tulla tilan ekat lypsykit. Kuitennii nurkan tarkkoo kurvasi joku muu ensin maitoon ja se maijon tuottaja oli Poppis.


Tuntui siltä, että joku paikka oli vielä täyttämättä ja sen paikka olisi kyytönkokoinen. Haaveilin kitteeläisen Nenosen Vienon kyytöistä, puhtaasta itäsuomalaisesta alkuperäisrodusta. Ne vaan olivat Ilmari Majurin matkassa taittanneet kohti Suomen pohjoisossii. Kuitennii etsivä löytää nenoskyyttöjä muualtakin ja varsinnii niihen mukavan emännän! Ennää kun ei naapurissa asusta emäntiä on se hyvä tämä netti, sen kautta voipi löytee samanhenkissii immeisiä kun ihe on. Kuitenkaa marraskuussa 2020 pihhaan ei parkkeerannu nenoskyyttö vaan maailiman ihanin Poppis. Poppis on maailman kaunein ja kiltein lehmä jos soppii sannoo. Omapäinen, ajattelevainen vaan kultainen on kyytön sydän karvapeitteen alla. Laittaa lampaat ja vuohet rivviin kun pyyttelen palloomaan yöksi sisälle, karkailoo kiimoissaan mehtiin mutta tulloo kuitenkin aina takasin kottiin. Antoi tämmöisen aloittelevan lypsäjän lypsee vaikka vasikka immee lusuttel toisella puolen. Poppis on emä elämän ensmäine lehmä enkä tule koskaan unohtamaan häntä enkä sitä päivee kun naudat teki palluun tälle tilalle. Poppis poiki meillä Vappu Mantelin. Vapun piti olla myös isk mutta hän näyttää enempi aymiksaukselta. Mutta meitä se ei haittaa. Hän on silti meijän rakas Vappu Manteli.


Olin antanu tekohengitystä tilalle, koittanu saaha elinvoimoo virtoomaan taas. Oma minifarmi, joka näyttäyty elämän tarkoituksena. Nautin suuresti puutarhasta, jossa oli jo kaikki valamiina. Omenat, kriikunat, marjat. Minkä aarteen aiemmat sukupolovet olivatkaan meille jättänneet. Olin saanu kokkeilla lehmänmaijot ja vuohenmaijot. Kuitennii tietoisuus siitä ettei tila ole meijän esti kasvua ja suunnittelua. Oltiin limbotilassa. Elläimet oli hankittu sillä periaatteella, että jos ei voija ostaa paikkaa omaksi niin meillä kaikilla on jalat joilla kävellä. Näitä kolmea limbovuotta tarvittiin. Laitoin ihteeni kuntoon. Olin rikki, väsyny, eksyksissä ja turhautunut. Eniten hukassa. Mitä tahon tehä isona ja mikä miusta tullee? Maaseutuyrittäjäkoulu oli ensmäine koulu, jossa tein muutakin kun kahoin ikkunasta ulos ja kävin syömässä. Maatyöt kuhtui minua mutta ei siinä muodossa mitä nykymaailma olettaa.





Oli vuosi 2020 kun puhelimmeen kilahti viesti: laita telkkari päälle. Siellä tullee sellainen ohjelma, josta sie tulet mieleen. Sieltä tuli the Biggest Little Farm. Ensimmäisen viien minnuuti jälkeen isäntä tokaisi: onkohan meijän hyvä kahtoa tätä? Tuo nainen on ihan kuin sie. Siinä myö istuttiin ja katottiin. Joku oli tehny sen mistä mie olin haaveillut. Monimuotoinen maatila, joka perustuu muuhun kuin nykyaikaisseen viljelyyn, jossa koitetaan ellää luonnon kanssa sopusoinnussa. Hyö olivat tehneet sen. Voitaisiinko myökin?


Nyt on vuosi 2022 ja meillä on oma maatila, Villa Varmo. Ystäväni Sanni kirjoitti siitä kuinka ihmiset tullee muuttamaan tillaa mutta kuinka se tila muuttaa paljon myös ihmistä. Olen äärimmäisen kiitollinen kaikista opeista, joita ollaan saatu täällä. Tämän parempaa kasvualustaa en olisi osanna toivoa ihelleni saati koko perreelleni. Ihminen kasvaa joka päivä, aikuinenkin. Todellisuuessa myö kaksjalkaset emme hallihe mittää, olemme osana jotakin suurempaa mutta hallinta on jossain aivan muualla. Kuinka elämän päättymistä ei pääse karkuun. Se on herran haltuun monessa hommassa vaikken kovin uskonnollinen ihminen olekkaan. Loppujen lopuksi myö kaikki ihmiset ollaan luonnon armoilla. Emme voi vaikuttaa suureenkaan ossaan tapahtumista ja tilanteista mitä elämässä tullee vastaan. Nämä muutamat vuuet viljelijänä ovat opettanneet ettei säille maha yhtään mittään. Kaikki on kiinni olosuhteista.





Vuonna 2021 monimuotoisella minifarmillamme kärpässiin määrä lissääntyi, pääskysten määrä sitä myöten myös ja luonnon elläinten määrä. Elämä alakaa virrata takaisin. Pikku hiljaa, pienistä puroista tullee suurempi puro. Elämä ja elinvoimaisuus kasvaa. Unohetut niittykukat ponnistaa kukkimmaan. Leppäkertut tullee kirva-aterioille ja perhoset pallaa niittymaisemmiin. On hienoa olla seuraamassa tätä tilan elämisen kasvua. Ottamalla askeleita taaksepäin perinteisen viljelyn parriin luomme ekosysteemiä, toimivvaa kokonaisuutta, joka antaa jokkaiselle oman paikkansa tässä elonkierrossa muodostaen elämän pyörän, jonka etuoikeutettuja sivustaseuraajia myö saamme olla. Matka kohti ommaa the Biggest Little Farmia on alkanut jo vuosia ennen tätä. Ensin mielessämme, siirtyen siitä nähtävvään muotoon.


Onnistummeko? En mie tiiä. Epäonnistummeko? En mie sitäkään tiijä. Elämä on saanu taas tarkoituksen. Syyn herätä aamuisin. Kymmenen vuotta sitten kun mietin mikä olisi unelmatyö, vastaukset kietoutui luonnon ja elläinten ympärille. Mihin firmaan halluisit töihin? En minnekään enkä kellekään. Näistä vastauksista on kulunu vuosia eivätkä ne ole vieläkään muuttunneet. Haluan edelleenkin tehä töitä ulkona, elläinten kanssa eikä unelma työpaikkakaan ole missään ulukopuolisessa firmassa. Halluun olla täällä kotona töissä elläinteni kanssa, kasvattaa puhasta ruokaa ja olla onnellinen. Oisinko uskonu, että miusta tulisi maanviljelijä? En. Enkä sano vieläkään niin. Sammaa mietittiin siinä elokuvassa, milloin on siinä pisteessä, että voisi kutsua ihteään viljelijäksi? Se on sellainen ammatti mitä kahon ylöspäin ja arvostan suuresti. Siksi en ihteäni emännäksi enkä viljelijäksi huutele, ne nimitykset ansaitaan. Täytin männä viikolla lomakkeen, johon piti kirjoittaa ammatti. Rustasin siihen "Monitoiminainen". Se kuvatkoon tekemistäni, minnuu ja tulevaisuuen haaveitani. Maatilan monitoiminainen, jonnain päivänä emäntä ja maanviljelijä. Satteenkaaren päästä löytyi myös aarre. Se on maatilan muotoinen ja pienen immeisen kokoinen.











0 views0 comments