Hei vain. Joskus on hyvä kelata alkuun kahtommaan mitä on tapahtunut näinä vuosina kun pakitimme elämässä taaksepäin perinteisempään elämänmuotoon ja muutimme maalle. Kyllä tämä nyt oman navan kaivelulta tuntuu mutta miun blokihan tämä on, joten mistä kaikki alakoi.
Elämä ennen maallemuuttoa
Meillä oli siis kaikki. Omistusasunto, Volovo, koirat, vakituiset työt ja jäläkikasvu mahassa. Ulospäin näytti erittäin passelilta yhteiskunnan tuotokselta, joka maksaa veronsa kiltisti ja juoksoo oravanpyörässä. Kuitenkin automatkoilla palatessamme maalta kottiin joko itkin etten halluu takaisin kaupunkiin tai sitten kerron isännyylle että ehottomasti myö tarvitaan oma lehmä. Näissä ne ajatukset lähinnä poukkoili. Yhteistä näille asioille oli ettei kaupunkielo liittynyt tulevaisuuen suunnitelmiin milläänlailla.
Aikoo siellä kaupungissa vierähti lähemmäs kymmenen vuotta. Syntyi toinenkin pieni ihminen elämäämme ja aattelin vain ettei täällä ole mittään mitä lapsille halluun elämästä opettaa. Lapsiakin itketti, aina oli ikävä jonnekin. Kotonta maalle ja maalta toisinnaan kottiin. Eihän se varsinainen koti ollut, pankin maksamat seinät ja katto. Toinen äitiysloma läheni loppuaan ja päätin, että nyt pittäisi pikku hiljaa tietee mitä elämältä halluun. Olin saanut työstäni kroonisen jännetupintulehduksen. Liekö kehoni koitti jo silloin kertoa ettei tämä ole siun juttu. Läksy numero yksi. Kuuntele siun kehhoo. Ensin se varottelloo ja jos et kuuntele, tullee se vetämään siulta jalat alta. Niin kävi miullekin. Ravasin työterveydessä ja tutkimuksissa kuin paremmissakkiin billeissä. Työterveyslääkäri sanoi lopulta 23-vuotiaalle minulle, että kyllä tuon ikäisen ihmisen pittää tietää mitä elämältään haluaa. Lue vaikka lääkäriksi. Itkien lähin kottiin. Miksi kukkaan ei kuule minua.
Vaihtoehot oli vähissä. En halunnut palata akvaariotyöhöni ostoskeskuksen käytävälle. Lasikoppiin pyörimmään kun kala maljassa. Hain maatalouskouluun. Olin aina tykänny elläimistä, jopa enemmän kuin ihmisistä. Elläimet on suoria, ne ei jurputa selän takana ja hyö kohteloo niin kuin sie kohtelet heitä. Eivätkä ne oo koskaan kännissä, toisin kuin asiakkaat töissä joskus olivat. Maatallouskoulu oli ensimmäinen koulu, jossa kävin muutakin kuin syömässä. Oli mukava löytee jottain niin juurruttavvoo. Eihän siellä tietenkään kohdanneet ajatukset pientilatoiminnasta ja omavaraisuudesta. "Siun pittää keskittyä tilan kannattavuuteen." Kuinka sitä ossoisi selittää, että sisin sannoo, että pittää varrautua. Koota sellainen pienimuotoinen tila, jossa meillä olisi kaikki ruokaomavaraisuusasteet omissa käsissä. Voipi tulla kriisi. Paljon osasin aavistoo tulevasta vuosina 2018-2019.
Muutto ja muuta mukavoo
Muutettiin maalle, keskelle elämän epävarmuustekijöitä tulevaisuudesta, aloitin palkkatyöt ja kokosin unelmieni tilloo vaikkei tiietty tulisiko siitä koskaan meijän ommaa kotia. Keho alkoi reistata. Tuli näköhäiriöitä, hampaita vihlo ja unikin katkeili. Eikun vain särkynappia naamarriin ja menoks. Silleen se kunnon ihminen toimii. Läksy numero kaksi sama kuin yksi. Kuuntele siun kehhoo. Kyllähän sen arvoo mitä siitä seurasi. Paloin loppuun, ihan oma diagnoosi. Suolisto sanoi sopimuksen irti ja ampparikyyvillä sairaalaan. Mistään ei löytynä mittään. Sanoin isännyeelle että minnuu elä jää suremaan. Ehi uusi emä ihellesi ja kerro joskus lapsille minusta. Niin alas se vettää ihmisen kun ei mikkään pysy sisällä ja mittään et pysty syömään hirmussiin kipujen vallatessa kehon. Olin ylisuorittanu jo vuosia. Siinä vaiheessa kun tilanne eskaloitui kysseiseen pisteeseen oli käynnissä muutto, uusi palkkatyö, yritystoiminnan alku, muutaman vuuen ikäset lapset ja opiskelin. Hullu mikä hullu. Semmoseksi immeinen mennee kun se laput silimällä painaa. Lääkäri sanoi että kolme kuukautta ja suolisto on kunnossa. Siihen meni kolome vuotta ja vieläkin muistuttaa, jos tahti mennee liian kovaksi. Täytysi oppia olemaan lujasti lempeä ihelleen. Ussein sitä vain uhrautuu muihen tähen ja työntää ihtensä syrjään. En minä mittää tarvihe, se on varmaan karjalaisemäntiin kulunein sananparsi.
Siinä sitten pakkolevossa koitin tehä niitä palakkatöitä (saakelin hullu, kyllä antaisin muutaman vuuen takaselle ihelleni pari herätyskäskyy että herree nyt hyvä nainen kyllä se maailima iliman sinuakkiin pyörii). Mutta loppu olin. Keho prakasi kokonaan. En pystyny syömään mittään iliman vatsa- tahi iho-oireita.
Vuosi 2019 lähestyi loppuaan ja itkin ystävälle etten jaksa tätä tahtia. Hän sanoi miulle: Riikka, nyt sie luppoot että sie et jatka töitä. Mikkään työ ei ole tuon arvoista. Ja se oli se herätyskäsky. Olen ikkuisesti kiitollinen ystäväni sanoista ja sen olen hänelle sanonut. Jonkun piti vain sannoo se ääneen miulle. Ja niin ilimoitin etten jatka palakkatöitä ennee vaan jään tilalle kokonaan. Ja sitten, vasta sitten jysähettiinkin pohjalle ja kovvoo. Jatkan siitä seuraavassa postauksessa.
