Miun tarina osa 3 - mummoista

Mihis myö viime postauksessa jäätiin. Myö jäätiin siihen, että koin suurta kaipausta entisseen. Entissiin aikoihin, perinnetaitoihin. Muut tuntu haaveilevan kaikesta uuesta, ihe haaveilin käsinlypsystä. Olin alkanu ottaa askelleita siihen suuntaan, johon tunne vei vaikka järki sannoi että ei. Olin siis poissa oravanpyörästä mutta samalla ahisti se mahollinen paluu pyörän kyytiin. Koitin kuitenkin nauttia. En osannut, en todellakkaan hyvinkään ussein, nauttia tilanteestani. Tilanne oli niin uppo-outo. Kuitenkin arki pyöritti etteenpäin eikä voinut jäähä paikoilleen.


Aloin kysymään mitä mie haluan. Kun aloin ymmärtämmään mitä elämältäni kaipaan, aloin suuntoomaan niitä kohti. Perinnetaitoja. Mietin vain kauhun vallassa, että kaikki halutaan nykyaikaistoo. Muuttoo konneiksi, meijät ihmiset sekä elläimet. Mutta kun kukkaan ei ole kone. Ei ihminen eikä elläin. Halusin kokkee jotakin mistä löytäisin yhteyven juuriini.





Olin aina leiponu piirakoita. Pienestä asti ja rypytys oikee oppisesti. Mutta entäs ne muut taijot? Kaikki käsityötaijot, assiit joita ennen elettiin ihan siinä omassa arjessa. Olin törmännyt sellaiseen perinnetaitoon kuin Lehmäleiri. Olin haaveillu tämmösestä, aikuisille suunnatusta elläintoiminnasta. Varasin siis ihelleni paikan sinne. Halusin vuossiin tauon jäläkeen tavata lehmät, oppia lypsämmään ja tekemään juustoja. Muistan miten muut jako somessa kuvia Ilosaarirock lipuistaan ja mie toitotin omassa kanavassani että nyt se on totta! Lehmäleiri, täältä tullaan! Ei muuten tultu. Tuli korona. Olin kuitenkin avannu elämässäni jottain josta en voinu ennee perruuttoo pois. Olin avanna sisimmästäni jonkun semmoisen kohan, joka oli huutanu nimmeeni aina. Olin vain sulukenu sen pois, koska haaveeni olivat järettömiä. Pientilatoimintaa, käsinlypsyä, semmosta entisajan tavallista elämää maalla. Elämänpolullani olin törmännyt Kuttumummoon. Vuohia pitävään rouvaan, joka lypsi kuttunsa käsin. Otin siis hänneen yhteyttä.


Mummoista


Niin siinä vain käy. Elämä johattelee elämääsi sellaisia ihmisiä kuin kaipoot. Olin menettänyt omat mummoni alakouluikäisenä. Toinen mummoni oli tukkoonsa värjeevä kiharapiä. Hällä oli kaulassaan suuret helmet, kihara mustatukka, sanavalamis ja suora luonne. Hän tarjosi Viennettakakkua kahvipöyvässä ja kahvia tarjoiltiin lasista kahvikupeista. Aika tekkee kuitenkin tehtävänsä ja ihmiskuori hapertuu. Ei värjääntynyt ennee tukka, ei tullut uusia kiharankäkkäröitä. Jäi värjäämiset ja permanentit. Unohtui hajuvedet ja helemet. "Joku yläkerrasta koputtaa" sannoi mummo viimeisinä aikoinnaan pelokkaana. Se yläkerran koputus oli kutsu taivaan kottiin. Uskon näin niin.


Toinen mummoni oli taas hiljainen, lempeä luonteinen, kumarainen nainen. Hällä oli hoppeenharmoo vesputtoustukka, jonka hän joka aamu letitti ikkunan ääressä. Mummolla oli suuret pyöreät pinnit pöyvän nurkalla. Lauantaisin syötiin tuoreita karjalanpiirakoita, hassumuotoisia perunoita ja karjalanpaistia. Jäläkiruokana oli kiisseliä. "Voi kun pääsis pois" sannoi mummo viimeisinä aikoinaan. Ja niin tuli soitto sairaalasta ja niin kuihtui hänkin pois. Siirtyi uudeksi tähdeksi taivaalle.


Semmoiset oli minun mummoni.





Mummotonta elämee kesti jonkun aikoo kunnes tapasin elämäni isännyyen ja sitähän tiijettään mitä miesten mukana tulloo. No uusia mummoja tietenniin. Sain siis isännyeen mukana myös hänen mummonsa elämääni. Ihastuttavia olivat hyö. Isäntä sekä mummot. Toinen isoäitee oli hiljainen, elläinrakas pieni nainen. Tarinoihen mukkaan hän oli oikii lehmäkuiskooja. Elämä kuitenkin vei pienen mummon asumaan rivitalloon kirkonkylän keskustaan. Vieraanvaraisuus ja elläinrakkaus oli hänen elämässään läsnä. Pienellä mummolla kävi kissa kylässä takapihalla ja hän tarjoil evästä tälle kulukumiehelle tahi naiselle. Mummon keksilajitelma piti aina sisällään kanelikeksejä, usseissa eri muodoissaan. Iltaan kääntyi kuitenkin elo ja lähti hänkin tähdeksi taivaalle.


Toisesta isännyyen mummosta tuli miulle erittäin rakas. Missä myö nyt asutaan on hänen kotinsa. Hänestä kirjoitin kerran, että hän on tämän talon sielu. Ei tule koskaan toista hänen kaltaistaan elämääni. Tämä mummorakkaus poistui tästä ulottuvuuesta 18.7. Se on miun nimipäivä. Sanonkin, että se on hänen ja miun päivä. Meijän yhteinen päivä. Hänestä kirjoitin kerran:


Mie tunsin siut silmänräppäyksen verran immeiselämässä. Mutta sie teit minnuun niin lähtemättömän vaikutuksen etten unoha sinnuu koskaan. Oon maailman kiitollisin siitä, että sain tavata siut. Sie olit ja olet tämän talon sydän. Rauha ja rakkaus. Ilo ja huumori. Seesteisyys. Ihhailin sinnuu aina. Oispa miussa jonnain päivänä samanmoisii piirteitä kun siussa. Kysyttävveekin ois niin paljon. Siulla ois kaikki vastaukset. Tännään on meijän yhteinen päivä. Siun maallisen matkan piättymispäivä ja miun nimipäivä. Luonto kukkii meijän kunniaks. Ajatellaan niin. Tunnen siut tiällä. Läsnä. Auringonvalon häivähys pilven takkaa. Ruusun tuoksu puutarhassa. Kesäyönä tuuli hipasoo poskii. Ilon pilkahus lasten silimässä. Sama ver teissä virtoo. Miun lapsissa ja siussa. Rauhaisoo ikiunta. Tavataan taas. Sitten kun sen aika on. Mutta toivottavasti ei vielä pitkään aikaan, sillä miun matka on vasta aluillaan.


Kuinka monta mummoa voipi yksi emäimmeinen elämästään menettee? Liian monta sanon mie.





Ennee ei ollut omassa elämässäni mummoja mutta onneksi elämä oli tuonut matkallaan mukanaan Kuttumummon. Kuttumummo ohjasi miut käsinlypsyn maailmaan. Ensin kohtaamisseen olin varrautuna kuten soppii eli äitee Turuskan kanssa olimme paistanneet piirakoita, jotta olisi sitten jottain lämpimäisiä viiä mukannaan. Kuten kunnon karjalaisemän kuuluu. Se niistä viemisistä. Nousin autosta ja mummo sanoi ensmäisenä: eiköhän myö lähetä kahtommaan nuo elukat. Tiesin heti että siinä on nainen miun makkuun. Puhutaan aivan sammoo kieltä! Mänimmä tervehtimmään vuohineitossii vuohellaan. Käsinlypsyyn ol miulle valittu kuttu nimeltä Kukkamaarii. Utareet oli kuin kaks roikkuvvoo rugbypalloa. Voi hyvänen aika. Miten noista pinkeistä pameloista saahaan mittään ulos? Aloin siinä sitten ohjeiden mukkaan lypsämmään. Kuttumummo sanoi: ei pie vettee, pittää puristoo. Siinä myö sitten puristeltiin. Mummo sannoi: sie se et oo ensmäistä kertoo lypsämässä. Käyp kun kokeneelta. Ensimmäistä kertoo mie olin kysseisen assiin äärellä mutta siinä hetkessä oli jottain niin tuttua ja kotoista. Mummo haastel kutun kanssa ja kahoin kun maito virtasi sormiini kautta astiiseen. Olin mykistynyt. Siinä myö oltiin. Kaks toisilleen tuntematonta naisihmistä, polovillaan kutun vieressä. Toisillemme täysin tuntemattommii mutta toisiimme täysin ymmärtävvii. Ja kuten hiän sano. Kuttukarsinnaan ei männä, sinne synnyttään.


Olen kirjoittanut käynnin jälkeen näin: Ja siellä mie synnyin uuelleen. Tunsin yhteyven menneisiin sukupoloviin. Entisajan emäntiin. Mummoon. Siihen hoppeetukkaiseen mummooni. Kaho mummo minnuu. Oisit niin ylypii miusta. Se laps, joka oli navetassa kun kotonaan, tunsi olevansa siellä omiensa parissa. Nyt se sama laps oli vuossiin jäläkeen takasin kotona. Ympyrä sulukeutu. Paikkakunta, jossa elläinrakkaus syntyi 90-luvulla, 2020-luvulla mie olin siellä takasin. Siellä mistä kaikki aikannaan alakoi. Vain mummo oli eri, lapsi sama.


Aloin suuntoomaan kohti semmoista, jonka koin omaksi. Palasin takaisin kalastuksen parriin, elämäni ukki-ihminen oli kalastaja ja nykyään isä Turuska kalastelloo. Löysin ihteni myös kehruukurssilta, opettelin hapattammaan ja leipommaan hapanjuurileipää. Kaikki nämä entisajan taijot toivat turvaa ja toivat minnuu lähemmäksi sitä oikeeta minnuu. Se joka sisimmässäni olin. Se joka ei mahtunut muottiin. Ei yhteyskunnan luomiin odotuksiin, ei nykymaailmaan. Yritin kuulua sinne mutta sisin oli ontto. Kaupungissa ei olluna elämää minulle. Seuraavassa postauksessa sisimmän assiit muuttuu fyysisseen muotoon. Seuraavaksi alammekkiin kokkoomaan Unelmieni Maatillaa.







197 views0 comments

Recent Posts

See All