Villa Varmo
- Jun 7, 2021
- 3 min read

Missä olemme nyt.

Missä olemme nyt ja miten tänne päädyttiin? Vuossii sisällä jylläsi kaipuu pois kaupungista ja pois oravanpyörästä. Kuten kunnon immeisen kuuluu miekin, mekin, tukahdutimme sen tuntteen. Eniten se jylläsi minun sisuksissa se kipu ja kaipuu. Että on siellä minne ei kuulu, että ellää silleen milleen ei kuulu. Tai siis silleenhän kuulu ellää. Rivitalonpätkä, koira, farmari Volvo ja lapset. Sehä on just eikä melekeen.

Tarpeeksi kun kipua kassaa sydämen päälle, se tekkee mielen synkäksi ja olon ahistuneeksi. Jossain vaiheessa immeinen tullee siihen risteykseen. Jatkanko tähän vai poikkeenko polulta. Pitkään sitä kypsyteltiin ja sitten lopulta totteutettiin. Ei se kaupunki sieltä mihinkään kattoo. Voipihan sinne aina palata (niin varmaan). Irtisannoutuminen vakituisesta palakkatyöstä ja muuttaminen muuttotappio kuntaan ei välttämättä kuulosta highwaylta heaveniin. Mutta meille se oli sitä. Ensmäine särö, joka rikkoi yhteiskunnan luoman ideaalin elämän oikeasta elämästä, jossa myö palkkatyöläiset poletaan oravanpyöree, jotta joku muu voipi käärii ne hillot ommaan taskuunsa. Siltä minusta tuntui. Rahan määräämässä maailmassa olin kyynistyny jo tarpeeksi. Olisi aika alottoo se oikea elämä.

Ilman toista ei oo toista. Iliman yhteistä päätöstä isännyyen kanssa, että nyt myö muuten lähetään tiältä keskiluokkaunelmasta kohti ommoo elämee. Annetaan lapsukaisille se maalaislapssuus, jota itehii piästiin kokemmaan. Iliman tätä yhteistä unelmoo myö ei oltaisi tiällä. Miehen sukupaikalla. Erinäisiin mutkiin ja surunkantamoisiin myötä myö päädyimme tänne, jonne emme kuvitelleet päätyvämme. Se on surullista. Assuu toisten kodissa, jossa kuuluisi jonkun toisen assuu. Se vielä ilosta kärjen ja tekköö haikeen olon, toisen poismenon takia myö olemma tiällä nyt.

Yritimmä asettautua oravanpyöränrinkiin uuvelleen tiällä maalla. Se ei toiminu. Otimmehhii tavotteen päästä pois oravanpyörästä, hyppäys kerrallaan. Ensmäisen hypyn otti allekirjottanu. Tai eihä se mikkää hyppy ole vaan puhasta vappaapudotusta ja elämä vain vilisöö silimissä. Tai no se elämä mitä muistanoo, kun on vetänä kaks vauvavuotta putkeen. Kuitennii. Haaveilemme ja pikku hiljoo kehitämme semmosta maatillaa, jossa meillä olisi hyvä olla. Meillä kaikilla. Immeisillä, elläimillä. Mistä sillon hetki sitten lähettiin? No. Kaikkihan tietää mistä maalaistarinat ylleensä alakaa. Oispa kiva, jos sais pihasta munoja eli tietennii tarvitaan kanoja. Oispa sitä kasvimaata, ehkä lupsakoita lampaksii. Entäs sitten vuohityttärrii ja kasvihuoneita? Niitäkkiin. Hei toven ja sitten mehiläissii. Silleen se pyörä läks pyörimmään mutta kuitennii jottain hyvin olennaista puuttui ja se oli lehmä. Minun oma rakas lehmä ja lehminen vasikka. En ole ikänä lehmee omistana vaan kauhia kaipuu jylläsi rinnassa. Voipiko semmosta kaivata, jota ei oo koskaan ollunna omana? Näköjään voipi.

Meillä lähti tämä omavaraisuustavottelu niin sanotusti keulimmaan heti ensmäisenä kesänä. Kaikki oli valamiina, vähän kuitennii unohettuna. Puutarha ja kasvimaa. Vaan sen mitä oon oppina näinä kolomena vuonna on se, että kaikki viivästyy, ei mene suunnitelmien mukkaan ja keskeytyy. Se kuulluu assiiseen. Mutta kun se viimein on valamis niin kaikki ne tekemättömät vuuet ja kuukauvet unohtuu ja se on siinä niinku ois aina ollunna. Kummallinen on omavaraistelijan mieli.

Tulevaisuus tuokoon meille oman Unelmien Maatilan. Jossa luonnonmonimuotossuus ja pehmeet arvot kohtovaa. Jossa olisi ja ei olisi kiire. Jossa olisi mahollisuus kehittyä ja palata entisseen, pieneen maatallousyksikköön. Jossa pääskyset pallaa pihhoihin ja unohtunneet kasvilajit nousoo laiduntajjiin alta entisseen loistoonsa. Se on minun tulevaisuuen haave.

Päiveekään en oo katuna, että lähettiin. Sitä oon katuna miksei lähetty aiemmin. Ehkä se on niin, että elämän pittää antoo kulettoo. Assiit tapahtuu sillon, kun ne on valamiita tapahtummaan. Vaikka miten klisseistä onkin. Aina on yhtä ihanoo, kun tuomi puhkivaa kukkimmaan. Pysähtyy ilta-aurinkoon tuoksuttammaan kevväisii tuoksuja, kuulla käin kukkuvan mehikössä. Voisiko sitä immeinen olla onnellisempi missään muualla. En usko, että voi. Ainakkaan ihe en voi. Missä olemme nyt? Kun kahtoo tätä kuvvaa, joka tämän hetkisestä elämästä muodostuu, tuntuu siltä kuin pitelisi käissä vanhoo haurasta valokuvvoo. Entisiltä ajoilta, menneistä muistoista. Kuvvoo, jota pitelöö niin hellästi ettei se vain murenisi kässiin ja haihtuisi tomuna ilmaan. Kuva semmoisesta maailmasta, jota en olisi koskaan uskona voivan käyvän totteen. Missä maito käyvään laitumelta, munat kanalasta, perunat maasta. Eihän semmoista ole kun menneissä muistoissa, joita kukkaan ei kohta ennee ole muistelemassakkaan. Ne ovat olemassa vain niissä vanhoissa mustavalkokuvissa, menneissä ajoissa.

Missä olemme nyt. Tällä hetkellä kasvihuoneessa majottaa paprika, kurkku ja tommaatti. Sekä taimia ja neljä taimilaatikkoo, joihin en merkanna mitä kylvin. Koska totta kaihan mie ne muistan. - En muista. Yllättykäämme siis mistä lootasta ponnistaa mikähhii taimi. Lehmä lypsää, riittävästi meille sekä vasikka Vapulle. Vuohitytär Risotto kilistellöö pian, jännittää kamalasti. Uusia laitumia aijattaan. Mehiläisille laatikoita lisättiin. Lampaksetkin kerittiin ja sorkattii hoijettiin. Seuraavaksi olisikkii vuohityttärriin vuoro päästä kauneussalonkiin. Mitteepä meille muuta. Eipä kai sen kummemppii. Lehmä lypsää ja kanat munnii. Millon munnii ja millon ei. Se on tämä kevätaika vähän semmosta. Kesäkuun alakupäivinä maan povveen piäsöö potut ja porkkanat. Sekä muut hernekset, pavut ja sen semmoset kylyvettään paikoilleen.

Semmosta meille. Entäs teille? Tämä oli yhteispostaus suuntanaomavaraisuus bloggaajien kanssa ja seuraavan kuvan alta löytyy linkit muihen kirjotuksiin.