Kekrin seutuun syntynyt

Hei vain. Tällä hetkellä vietellään lempiaikooni vuuesta. Kekriä. Kekri on löytänyt tiensä elämääni vasta nyt aikuisiällä, maallemuuton myötä. Kekri sijoittuu Mikkelinpäivän ja Pyhäinmiestenpäivän väliseen ajan kohtaan, sinä aikana verho tämän ja tuon puolen välillä on ohut.

Kekrin aikaan kietoutuu paljon ihelleni merkityksellissii asioita. Sadonkorjuu, syntymäpäivä ja vainajiin läsnäolo. Kaikki nämä nivvoutuu yhteen, elämäni merkityksellisiin asioihin. Aiemmin harmitti että on syntynyt vuuen loppupuolella. Nyt nautin siitä. Olen iltatähti ja syksyn lapsi ja näinhän se kuuluu ollakin. Viime viikolla sujjautin elämäni heleminauhaan helemen numero 34. Iloitsen jokkaisesta vuuesta. Siskoni siirtyi ajasta ikkuisuuteen hyvin nuorena ja joka syntymäpäivä ihmettelen hänen elämänsä lyhhyyttä ja omani pittuutta. Miten ossoon olla vanhempi kun mitä päiviä hän sai ellee tiällä. Pikkusiskosta on tullu vanhempi kuin isosisko sai päiviä olla tiällä näkyvässä maailmassa. Syntymäpäiviin aikaan on läsnä ilo että saapi ellee, läsnä on suru miksi kaikki ei.

Ystävä Korhoska muisti kauniilla kortilla ja hienoimmalla huivilla

Sen kummoisempia kinkereitä tai kekkereitä ei pääpäivänä ollut. Viikonloppuna pienimuotoiset kakuttelut, josta sitten todennäköisesti tartutimme flunssan koko synttärijoukkioon, lahja se on sekkiin vieraihen suuntaan. Synttäripäivänä tyhjensin kompostin ja kasvarin, toivottelin talaven tervetulleeksi. Kasvulavat jäivät niille rikkakasvisijoilleen ja uuet kohopenkitkään ei itsestään syntyneet. Se oli tällainen syksy tänä vuonna. Pakkasta karahti aikas äkkiä ja en alakanu teuruumaan jäisen maan kanssa. Siinä mennee vain ranteet, hermot ja lapio piloille ja emä pahasti miinuksen puolelle. Sieltäpä ne työt sitten kevväällä löytyy. Suunnittelin kovasti muuttuvani ennakoivaksi syksytarhuriksi mutta tänä vuonna sitä ihmettä ei nyt sitten tapahtunutkaan. Jospa ensi vuonna.

Sen mitä aiemmat polovet ovat siirtänneet pois näkyviltä, myö uusi polovi tuomme ne taas näkyväksi. Toimme erräänä päivänä vanhat hevoskärrit mehästä takaisin pihhaan, hyvin lahonneen version mutta kyllä ne hevoskärryiksi tunnistaa. Jätimme oikein paraatipaikalle, keskelle pihatietä. Aiempina vuosina kaivelin kätköistä rukit talon vintistä ja aitalta. Tullee niin kotoisa olo kaikista niistä vanhoista tavaroista. Sepän takomista rautaosista, käsin veistetyistä puista. Sitä ihan asettuu sijoilleen, että noin. Tässä on hyvä niin. Viikollahan kävi sitten tietenkin niin myös että isäntää alkoi kiehtoa mummonsa tiinu. Liekö sopivasti sattunneet kuiskaukset kuulummaan isännän korville ajan tuolta puolen, että kyllähän sitä leipee vielä leipoa pittää kerta kaikki muutki vanhat assiit kyöreettä näkyville aitan vinteiltä ja pihan perukoilta. Tiinu sijaitsee maakellarirakennuksessa, (jonka otimme myös käyttöön) ja erräänä päivänä oli keittiöön ilimaantunut käkkärä millä taikinaa vaivattiin (kertokkaa joku mikä sen vaivaimen nimi olikaan!). Siitä sitten antaumuksella raavittiin juurta, puhuttiin mummosta, joka poistui samana kesänä kuin esikoisemme syntyi. Uuen poloven syntymisen hän jaksoi nähhä ja siirtyi sitten verhon toiselle puolelle. Tämä kysseinen mummo muodostui ihelleni todella rakkaaksi. Lempeys, huumorintaju, pilike silimäkulumassa ja pikkuinen piikki sopivaan tillaisuuteen. Mahtava mummoihminen. Vaikutti ja vaikuttaa edelleen elämääni suuresti. Ihan kunnia-assii asuttoo samoja nurkkia, joissa hän aikuiselämänstä on elänyt. Palataan mummon juureen. Juurta raapasteltiin, ruokittiin ja ristittiin käit. Henkäse vielä, anna merkiksi kuplia! Isäntä lämmitti leivinuunia leivän kiilto silimissään.

Kaiken tämän nostalgian ja tulevan leipäilottelun parhaimmassa kohdassa kävikin niin että tämän arkisen elämämme orkesterin tahtipuikon viuhuttelija kaatui sohvanpohjaan. Isäntä tuurasi ja hyvin tuurasikin. Tosin, kuten aina, elukat olivat tälläkin kertoo eri mieltä. Lammasvuohilauma viuhui pihamaassa molempina päivinä vappaana ilotellen. Ne tekevät tämän aina isännälle kun hän siirtyy navetan puolelle tuuroomaan. Lähtövät omin luvin laitumelle haaveilemmaan kesäevväistä. Koirat myös kahtoivat tilaisuutensa tulleen. Pahaenteistä mussiikkia. Kun makasin kurkkukivun kourissa niin kukas muukaan se menikään mylleemään keittiöön kun biikelmummu ja oli saakeli lipitellyt mummon heränneen ruisjuuren parempiin suihin. Lasipurkista, kierrekannelle. Kysyn vaan jotta millä peukaloilla se biikel purkkia aukoo. Isäntä otti assiin tyynesti mutta emäihe loilotteli perkeleitä menemään, ei voi olla totta taas! Miten ihmeellä se juuri tämän kysseisen juuren mäni syömään. Noh ei auta. Tiinu tuppaan ja raapastellaan juurta uuteen leipäkokkeiluun. Luppaan kertoa kuinka toisella kertoo käypi.

Kekri on sadonkorjuun juhla-aika. Söimme ihe kasvatettua kalkkunaa ja pitkästä aikoo herättelimme hapanjuuren kesäuniltaan. Ei ole parempoo kuin lämmin leipä pyhäaamuna. Illalla kaivelimme kätköistä lyhtyjä ulos ja sytyttelimme kynttilöitä. Viime syksynä keskuuestamme poistunneen Sulo koiran viimeiselle leposijalle laitoimme myös kynttilän ja kyynelehin kaipauksen kyyneleitä. Melekein kolometoista vuotta taivalsimme yhteistä matkoo. Siellä hän kylätietä ja meitä vahtii, pihavaahteroiden alla. Navetan porukka sai myös kauniin valaistuksen tulevaan pimmiin aikaan.

Kekriin kuuluu myös vainajiin saunottaminen. Valistin perhettä tästä perinteestä, että nyt on se aika vuuesta kun eeltä menneet tulevat tervehtimmään, kahtelemmaan vanhoja asuinsijojaan ja saunommaan. Pelätä ei toinna. Tämä kuuluu meijän ommaan kulttuuriin ja on osa ommaa kansanperinnettä. Saunomisen jäläkeen isäntä jätti kiuluun vettä. Perinteihen mukkaan isäntä (tietenkin) ryypyttellöö ja saunottellee vainajien kanssa. Olemme siirtynneet kekrissä nykyaikaan, joten isäntä läksi aiemmin saunasta poikkeen. Emä on olluna kohtuu kuivin suin yli kolome vuotta, jote ryyppyjä ei tarjoiltu verhon sillä eikä tällä puolen. Löylyä viskoin ja mainihin kaikki tässä talossa asuneet, eläneet ja ennen meitä poistunneet. Kiitin siitä mitä hyö meille ovat tänne jättänneet. Tilan ja elämäntavan, jota jatkoo. Kiitos.

Nautinnollista kekrin aikoo siulle lukijani. Kellokin siirtyi talaviaikaan, joten ihana oli kirjoitella tätä tekstiä evakkolipaston iärellä, kynttilän valossa, muun talon ollessa vielä hilijainen. Nyt leipästä uuniin ja sitten ei oo kuin vaan ootella kuinka tuoreen leivän tuoksu valtoo talon, mielen ja kielen! Ihanoo kekrin aikoo siulle lukijani.