Kävin visiteeraamassa kaupungissa. Ihan siellä isolla kirkolla, jota piäkaupungiksi kuhutaan. Kaupunkiloissa assuu rakkaita ihmisiä, mutta ihe kaupunkia en rakasta. Mietin miten sen voin tähän muotoilla etten loukkaisi kettään. Noh, sanon sen nyt ihan suoraan. En voisi koskaan ennää aatella muuttavani kaupunkiin. Kuulun tänne. Näihin tyhjenevviin tuppiin, unohettuihin pihapiireihin ja valottommiin maisemmiin. Kuulun tänne, missä suurin ääni on patterin napse ja koira kuorsoomassa sohvalla. Ruuhka meinoo aamu yheksän liikennettä lintulauvalla. Jos aiemmin tunsin kuilua kaupunkilaiselloon ja miten ihe voin silloin kun elin siellä muihen ihmisten keskuudessa, niin nyt olen ajjautuna entistä kauemmas. Vaikka olen paljon yksin, en ole yksinäinen. En pääse kiinni nykymaailiman tahtiin, se pistää ajatukset ja olon lukkoon. Toisinnaan mietin olenko 50-luvun ihmisen inkarnaatio vai mitkä ihmeen piuhat tai kosmosfäärit on männynnä ristiin, kun neiti Turunen tähän maailimaan saateltiin. Ennen podin tuskoo miksi en voi olla niin kuin muut. Ennee en jaksa tuskastella. Seuraavat pyöreet on neljäkymppiä niin josko edes joukkoon sulautumisen tuskasta luopuisi.
Parasta on aina tulla takaisin kottiin. Ossaan arvostaa sitä nyt kun aiemmin palatessani kottiin saatoin vain itkeä koko matkan etten halluu sinne ihmisten häkkikanalaan takaisin. Nyt kun kahon junalippuu missä lukkoo Kesälahti niin tiiän pääseväni ommaan paikkaani. Keskelle lunta ja pimmeyttä. Keskelle elämän kannalta tärkeetä työtä, että on suojoo, ruokoo ja lämmintä. Missä rakkaat elläimet tulloo aamulla jonottammaan, että emä sie olet palannu. Vuohet seisoi rivissä hymyssä suin ja kaikkia rapsuteltiin. Rocky lampas työntyi kainalloon ja vipsutteli hänteensä. Vappu tul ja painoi piän olalle, emä myö ehimmä sinnuu naapurista mutta et ollu sielläkkään. On hankala luottaa ihmissiin, ennemmin luotan elläimiin. Pallaute on aina suora ja aito, ihminen taitavasti piilottellee sanojensa taakse asioita, joita oikeesti aattelloo. Arvostan suunnattomasti heitä kenen ympäröimänä tällä hetkellä olen päivittäin. Tosin niin, tarjoilenhan heille evästä ja pien hotellia heille yllä mutta silti. Yhteys on aito ja luottamus vankka. Yhessä, laumana. Myö ihmiset keskitymme ussein sannoihin vaikka joskus olisi hyvä keskittyä hiljaisuuteen. Siihen kuinka liikutamme kehhoo, millaista viestiä välitämme ympärille. Kun ei ole yhteisiä sanoja, silloin pittää ymmärtee muin keinoin.
Maaseuvusta sanotaan, että viimoinen sammuttaa valot. Nyt kun tietyt kriisin siemenet pilkahtelloo päivittäin mediassa niin jotenkin maaseuvun suhteen tuo lausahdus menettää tehonsa. Myö maaseuvun immeiset olemme tottunneet pimmeeseen, sähkökatkoihin ja pärjeemään muutenkin kuin lähestymällä lähikaupan kassoo. Myö ossoomme paljon asioita. Myö emme vain huutele turuilla ja toreilla ja tuo ilimi ommoo ossoomistamme. Hävettää nyt jopa kirjottoo tälleensä. Että ossoonpas mie kaikenlaista. Se että ossaa tehä asioita peruselämän eikä pelekästään kapitalismin etteen, se voipi jonnain päivänä ollakkiin maailiman arvokkain assii. Ossaa laskia talaviverkot, palotella jäniksen, lypsee käsin pimmeessä, nostoo pottua ja viljellä viljoo. Kaatoo puita ja sytyttee valakian. On ne hienoja juttuja. Kuinka moni niitä ennee nykypäivänä osovaa.
Reissussa kysyttiin kuka mie olen ja mistä mie tulen. Suustani piäsi vain sanat yhtään sen enempee ajattelematta mie olen aito itäsuomalainen. Ja heti taas hävetti. Mitä mie nyt tälleensä menin leijummaan. Mutta se on sanomattoman arvokasta miulle ihelleni. Puhhuu murteella, kertoa olevani rajan tämän puolen Karjalasta. Moni sannoo, jotta mummo haastel aikannaan tuolleensa kun sie. Se lämmittää sydänjuurrii myöten. Kenties se muistuttoo ihmistä lapsuuesta ja palauttaa pienen palan mennyttä aikoo nykypäivään. Olen kiitollinen, jotta murteeni ei ole jättäny minnuu enkä mie murretta. Niinkin olisi voinu joissain elämän mutkissa käyvä.
Näkökuluman vaihos tekkee hyvvee. Se asettaa raamit kuvan ympärille ja kirkastaa värit. Toisinnaan mietin onko tämä se paikka missä minun pittää nyt olla. Nyt sen tiiän taas ja vastaus on lyhyt ja sointuva kyllä on. Kahtomassa lintulauvan ruuhkoo ja kuuntelemassa ei mittään iäniä. Hiljaisuuessa on ne kaikki vastaukset, joita ihminen elämässään tarvihtoo.
