Hei vain. Kuten juhlien jäläkeen on tapana, saapuu harmaahko maanantai. Näin kävi allekirjoittaneellekin. Vietimme mitä ihanimmat rakkausjuhlat pääkaupunkiseudulla. Juhlat olivat antoisat, oma roolini oli taas ja jälleen karjalainen itkijänainen. Karjalainen itkijänainen itkee ilossa ja surussa, syksyssä ja suvessa. Totesinkin sulhasta halatessani että I'm just crying! Noh. Minkäs sitä ihminen luonteelleen voi.
Juhlien lisäksi ennätimme liihotella kaupunkimaisemissa. Vähän siellä kaiken melskeessä itsensä orvoksi tuntee maalainen. Kai sitä hakkee tukikohtia, samaistumispintoja. Ehin katseellani elläimiä, kasveja, puita. Lopulta katseeni kiinnittyi puuhun. Näin pienen pihlajan. Pienen puun, joka asui ympyrässä. Ympyrän ympärillä oli asfaltti. Mitenkä lie juuret mahtuu kasvammaan ja kulukemmaan. Löytääkö oksilleen tiensä yksikään lintu. Hänetkin oli ihminen vanginnut siihen niin. Asfalttia ympärille ympyrään. Ensin valloitamme kasvien kasvupaikat ja lopulta määrämme mihin uuet yksilöt asettuvat sen jälkeen kun ensin kaikki on raivattu. Maa on revitty ja päälle rakennetaan betonibokseja, kennostoja. Lopulta tämä kaikki viimeistellään ja silotellaan, vedetään viimein asfaltti ja annetaan uuelle puuntaimelle kasvupaikaksi ympyrä. Koitamme muokata muita eläviä ihmisten maailmaan.
Kotijunnoo ootellessa kahtelin ympärille. Oli ilo aatella että myöpä piästään takaisin Itä-Suomeen. Miten työ muut pärjäätte kun jouvutte jäämään tänne? Samalla järki kuiski korvaan että kaho ympärillesi, tämä on sitä oikeeta elämee. Työ elätte jottain aikuisten leikkiä, satumaailmoo siellä Varmon kukkarossa. Oikea elämä on tiällä kaupungissa. Sydäntä särki kun mieli sitä poloki. Ajatuskelan katkaisi kuulutus Kesälahti. Hihkaisin iäneen wuhuu! Ja astuimme junnaan. Matka kottiin oli alakanut vaikka sisimmässä tuntui paino.
Mieli myllersi reissun jälkeen mutta se tunne mikä sydämessä oli kun jäimme omalla asemalla pois. Tiällä se meijän sydämen koti on. Hiljaisuus kietoutui ympärille ja helli kaupungin kohinasta kippeytyneitä korvia. Mustarastas lauloi ja kahtelin hiljaista pihapiiriä. Ei suihki autot, ei junat eikä bussit. Suurin suihke käypi linnunpönttöjen ympärillä, lintujen toimesta. Ihminen on tiällä vähemmistö. Loppu ilta män kahellessa että totta tosiaan, tämmöstäkö meillä on. Kuhuin kissoo, Inkeriiiii! Sain vastauksen vuohelta, bäää! Emä on tullu! Kaikenlaista oli touhuttu vuohien taholta. Oli sahanpurupussi revitty lattialle. Kaikenlaista touhua vuohen elämässä riittääkin.
Seuraavana aamunakin mieli mateli maassa. Mainitsi tekemättömistä töistä, oikeammasta elämäntavasta. Miten se on näin. Mitä ihmettä myö tiällä tiemme? Eihän tämmöseen elämään usko monikaan, kaikki kun ei ees tiijä missä Itä-Suomi on. Se tuli nimittäin erräässä keskustelussa ilmi kun kerroin etten ole etelän suunnilta vaan idästä. Itä-Suomi? Missä se siis on? Menin mykäksi, lopulta sain sanotuksi että kakstoista kilometriä itärajjaan, siellä myö asumme. En tiiä paikansiko keskustelun toinen osapuoli vieläkään että mikä ihme se on se Itä-Suomi. Istuin hilijoo. Mietin. Ollaanko myö todella ne sukumme viimeiset varmolaiset? Kampaajan penkissä koitin rajata laulavvoo ja tuploovoo murrettani. Enemmän tiällä englantia kuuloo kuin kotosta karjalloo.
Mietityttää. Missä se oikee elämä on? Onko se siellä missä ihminen on enemmistö ja muu elämä vähemmistö? Onko se tiällä missä ihminen on vähemmistö ja muu enemmistö? Puhun paremmin elläintä kuin ihmistä. En tiiä onko kaupungistumisen ja maaseuvun kuilu tahi rotko olluna minkä mittainen aiemmin. Nyt se tuntuu maata halkovalta kanjonilta.
Tällä hetkellä olen epäuskoinen oman elämäntapani suhteen kuin koskaan aiemmin. Kaupunki ravisteli essiin jotakin sellaista, jonka olin jo päässyt unohtamaan. Tällä hetkellä kysseenalaistan ommii valintoja, onko tässä mittään järkeä.
Toisaalta.
Onko elämässä itsessään ylipäätään mittään järkeä? Onko se oman elämän leikkauspiste siellä jossain missä kohtoo sydän ja järki?
Siitä kohdasta muodostuu varmaan sitten se oman elämän kärki.
