Huolenpitoasioita ja luovuuslukko

Koitan purkaa tässä luovuuslukkoa. Paljon on kertynä mielen piälle. Samana vuonna kun unelma maalle muutosta toteutui, samana hetkenä sairastui läheinen ja joudun nyt seuraamaan taudin etenemistä aitiopaikalta, VIP-aitiosta aivan etulinjassa. Luopuminen tekkee kippeetä. Sen voin kertoa. Syksyllä menetin puolet sydämestäni kun rakas Sulo-koiramme siirtyi ajasta ikkuisuuteen. Jottain miusta kuoli Sulon mukana. Synkimpinä surun hetkinä tuntui että ota miut mukkaan, silti viimeisinä sanoina kuiskasin kyyneliin läpi, että tule sitten vastaan kun miun aika on. Sydämessäni on tyhjä kohta siellä missä Sulon paikka on. Melkein kolmetoista vuotta yhteistä taivalta, harva ihminen pystyy sittoutumaan mihinkään toisseen elävään ennää niin pitkäksi aikaa. Sykkyree sydämen piäle aiheutti myöskin tilakauppa-assiin venyminen kolmeen vuoteen, se aika jätti huolen mieleen. Että jos tässä lähtö valakijaa niin mihin myö kaikki muutetaan. Nyt kun kohta on kuluna vuosi kaupoista niin alan ymmärtee ettei meijän tarvihekkaan lähteä. Purin siis viimeiset muuttolaatikot konkreettiseksi ilmoitukseksi ihelleni, että voit riisua lähtijän viitan.

Vaikka elämäni saattaa näyttee huolettomalta niin kyllä meillä kaikilla huolia on. Semmoista se elämä on. Onni ja murhe kulukoo käskynkkee kappiilla elämänpolulla. On olluna sairastumisia, huolta ja kuolemoo. Tässä silti vain mennään päivä kerrallaan etteenpäin. En oisi uskona, että kolomekymppisenä kohtovaa kaikenlaista. En oisi uskonu, että maalle muutossa ei ole läsnä se suurin onni vaan suru, että joku on kuollut ja nyt myö asutamme tätä talloo ja tillaa. Vain sen tähen, että joku joutui lähtemään liian aikaisin. Miten vastataan kysymykseen, että miten työ ootte täällä viihtyny? Kun tekisi mieli sannoo että maailiman ihaninta ja samalla kamalinta. Sitten sitä vain tuppisuuna jotennii kohhauttelloo harteita, että männööhän tää tässä kun ei kehtaa sannoo mitä mielessä oikeesti liikuskelloo.

Koitin alottoo tämän postauksen tällä kappaleella: Suuri sydän kaipaa huolenpitoa. Tämä lause sattui silimiini tänä aamuna. En tiiä onko sydämeni suuri mutta huolenpittoo se usseimiten kaipaa. Viime aikoina on olluna vähän töyssyistä. Ihe pyrin aattelemaan ihmisistä kaikkea hyvvää ja toivon näin kohtaavani paljon hyvvee omalla polullani. Aina assiit ei kuitenkaan ole niin. Olen saanu suoraa krittiikkiä ja se sattuu, hieman. Vähän sellaista latistavvoo tunnelmoo on olluna havvaittavissa. Kuitenkin jostain ihmeestä olen löytäny vahvuuen seisoo tämän kaiken tekemisen takana. Kirjoittamisen, ajatuksieni ja murteeni. Mie olen tällainen. Tykkeepä tahi olepa tykkeemäti. Olen kasvanu ulos niistä entisistä nahoistani, ne oli arat nahat ne. Kaikki pääsi satuttammaan pintaa syvemmälle. Onneksi lihanpeitto paksuuntunut ja torjuu suurimmat sanansäilät.

Tätä assiita olen myös pohtina viime aikoina, ihelleni aina niin rakkaita perinnetaitoja. Perinnetaidot. On onni, että niistä kiinnostuttaan. Kohta ei kanna maa heitä, jotka taitaa kehruut, käsinlypsyt, rakentamisen, takomisen ja muut kästyötaijot. Ihe en laske käsityötaijoksi sitä, että ossaat vinkauttoo korttia tahi puhelinta kaupan lukulaitteessa. Siinä ei ole hirveesti kertomista jäläkipoloville.

Perinnetaijot sittoo meitä myös meijän esiäiteihin ja issiin. Jotkut ovat ymmärtänneet tämän perinnetaitoihin matkaamiseni vähän väärin. En ole missään vaiheessa (omasta mielestäni ainakaan) paukutellu henkseleitä ja toitottanu paikallisella maitolaiturilla olevani perinnetaitaja vaan olen matkalla kohti perinnetaitoja. Noin. Nyt se on tähänkin tuotu ilmi tekstin muodossa. Kehreemisen oppiminen on olluna mullistavvaa ihelle, koska on tulluna ajateltua etten ole käsityöläinen. Nyt kuitenniin kässiini kautta raakavilla muotoutuu säie säikeeltä langaksi. Kuinka ossoo olla juurruttava tunne, kun nostellee pesussa olevii lankoja kuivummaan. Kaikki työvaiheet ommiin kässiin kautta tähän pisteeseen. Ja se aatos, että aiemmat sukupolovet ovat tehneet tätä sammoo. Sain viettee niin vähän maanpäällistä yhteistä aikoo mummojeni kanssa niin nämä perinnetaijot, itse asiassa koko perinteisiin suuntoova elämäntapa on side, jolla saan heijät taas lähelleni. On tärkiitä tuntee omat juuret, silloin tietää kuka on ja missä se tärkein eli koti on.

Rukkikin on isännän errään esiemon peruja. Mietin ussein kehrätessäni juuri tätä kysseistä esiemmoo vaikken häntä koskaan ole tavannut kuin tarinoiden muodossa. Ja tässä mie istun, hänen kammarissaan, kirjoittamassa tätä tekstiä. Myö nykyihmiset olemme vain niin rikki ja eksyksissä kun harva tuntoo juuriaan. Tuolla myö painamme irti liihottean bisneksessä, asumme kennostossa, puhumme vihreestä siirtymästä ja olemme sokkeita omalle tuhlailevalla käytöksellemme. Ajan patinoima on tuntematon käsite, sitä tahtia vaihtuu elämässä, noh kaikki. Kierrätys on muodissa mutta onko se todella kestävvää mitä tahtia kierrätämme tavaraa etteenpäin? Toisen roska on toisen aarre ei ehken ennee pie paikkoonsa nykypäivänä. Nykytavarahan on oikeastaan pelekästään sitä muoviroskaa ja ken kaipailoo yhtään enempee muoviroskaa ommiin nurkkiinsa? Niinpä. Ei kukkaan. Koko yhteiskunnalla on jääny Suomi uuteen nousuun sotien jäläkeen, jatkuvan kasvun kaasupohjaan. Vauhin hurmassa meillä on unohtuna moni tärkeä assii. Kuten se että myö olemme ihmisiä emmekä konneita. Monesti mietin mikä omassa ratastossa on rikki kun ei vain kestä vauhissa mukana. Ehkä se suurin ratas onkin rikki.

Kun 23-vuotiaana istuin työterveyslääkärissä ensimmäisen uupumuksen kourissa kera kroonisen jännetupin tulehduksen ja lääkäri niin kovin epäempaattiseen sävyyn laukaisi: kyllä 23-vuotiaan pitää tietää mitä elämältään haluaa. Lue vaikka lääkäriksi. Itkien poistuin vastaanotolta. Tunsin suomeksi sanottuna suurta paskuutta etten tiennyt mitä elämältäni halusin. Tai no tiesihän mie. Halusin perheen ja muuttaa maalle. En halunna boss lady bisnesnaiseksi, joita somessa vilisöö nykyään. En halunnu lääkäriksi kuten mummo koitti toitottaa eikä miusta tullut opettajaakaan. Halusin äidiksi. Ja se onni miulle suotiin. Koko ajan se oli olluna nenäni eissä. Halusin äidiksi ja se miusta sitten jo 24-vuotiaana tulikin. Toinen iso haaveeni liittyi maalle muuttoon ja sekkiin onni totteutui. Kuinka ihmeessä molemmat suurimmat haaveeni ovat totteutuneet 10 vuuen sisällä?

Kymmeneen vuoteen mahtuu kaikenlaista. Siitä epätoivon pisteestä tähän päivään. Ne toiveet mitä ei oikeesti toivo niin ei näkkyy totteuvu. Silleen se elämä niitä asioita järjestellee. Nyt kun elämän peruspalikat on kohillaan voin keskittyä seuraavaan sieluni sinfoniaan ja se on tämä, omavaraisuus. Ei erikoistaito, ei ammatti vaan elämäntapa. Perheemme peruspilari. Kun maailimanloppu loimottaa nurkan takana ja yhteiskunta näyttää hitusen rakoilevan niin oma pelastautumissuunnitelma on aktivoitu. Hiomaton suunnitelmani näyttää siltä kuin elämä 1960-luvun Suomessa. Sopivasti vähän kaikkea ja sukupoloviin välistä yhteistyötä. En nyt ala kirjoittelemaan tähän itsestään selviä spoilereita sähkön ja polttoaineen tarpeesta. Paljastan kuitenkin numeroita eli sähkölaskumme näinä korkeina sähkönhinnan aikoina ovat olleet 200€/kk. Se, että kuukausilasku on tuon suuruinen muodostuu melkeestään siirtomaksusta eikä käytöstä. Lisäksi on vaadittu työtunteja polttopinoilla ja paljon. Elämiseemme ei välttämättä mene paljoakkaan rahhaa mutta työtä ja aikaa se vaatii. Myöskin kommentit helposta elämästä huvittaa toisinnaan. En sannoisi tätä elämäntappaa helpoksi vaan elämänarvoiseksi elämäksi.

Kun mietin ajassa taaksepäin, sinne lääkärin vastaanotolle niin siellä istuu juuri sellainen juuristaan eksynyt ihmislapsi. Pittäisi olla jottain vähän enemmän, pittäisi ostoo jottain vähän enemmän, pittäisikö tässä lentee jonnekkiin vähän etemmäs, että oisin jottain vähän enemmän. Toisille se kierre soppii ja ovat kotona siellä mutta ihteni sain enempi solomuun tuolla ajatustyylillä. Toistan ihteeni kun sanon sen, että hylkeemälle sen kaiken mitä meille syötetään, mitä myö olevinaan elämässä tarvitaan, niin sieltä kaiken hylkäämisen pisteestä löysin onneni. Onni on omassa pienessä karjassa, puulämmitteisessä talossa ja pihakaivossa. Lomamatka on männä mökille ja pulahtoo Pyhäjärveen. Siellä onneni on. Juurieni kanssa yhteen kietoutuneena, sopivasti solomussa ja sekaisin mutta kuitenniin juuri siellä missä niihen olla pittääkin.

En sano, että jokkaisen onni oisi näissä asioissa mitä ihe koen arvokkaaksi. Mutta niitä ommii juuriaan suosittelen tunnustelemaan. Perusasioihen ääreen jalkautuminen voipi tuua niin paljon onnee ja illoo ja ennen kaikkea sitä rauhaa. Rauhaa rataston runtelemalle ihmismielelle.