On maanantai. Olen kiitollinen. Tästä päivästä ettei tarvinnu lähteä farmilta mihkään. Olen saatellut lapsukaiset omille töilleen, leiponut kesäkurpitsakaakun, säilönä kesäkurpitsoo, ruokkina elukat, lypsänä vuohen. Ja on vasta aamu.
Toista vuotta olen tässä tilalla vaan silti se tuttu peleko koputtelloo olakapiähän, että täytyykö palkkatöihin lähteä. En ymmärrä millä sen pirun matkastani karistaisin. Onhan tässä pärjätty jo par vuotta tälleenkin. Ihhailevasti kahon entisaikain vahvoja naishahmoja, mutta kuitenkaan omalle toiminnalle ei nää samanmoista arvoa. On tainnu iskostua päähän se ajatus, että ihminen on tuottavimmillaan, kun on tehokkaimmillaan. Tekemässä töitä rahansa etteen. Entä jos tekisi töitä ruokansa etteen? Ajatus se on tämäkin. Iliman rahhaa ei kuitenkaan pärjee, mutta vähemmällä rahalla, jospa sillä pärjee. Näin tuppoon tuumoomaan. En tarvihe etelänmatkoja, timangirenkaita. Kunhan oisi toimiva auto ja mahan täytettä. Fyysistä väsymystä ja yöunta. Semmosta tarvihen.
Satokausi on kukkeimmillaan. Olen pilkkonu, säilöny, pakastanu, raastanu ja sosseuttanu meijän ommaa satoa. Omenoita tuli aivan aivan yli mitä tilattiin. Vanhat puut jaksaa vain pittee meijät omenassa. Tällä viikolla viiännii suurin osa mehustammoon, koska semmosta määree omenoo ei pysty kukkaan puputtammaan tai sitten muuttuu ihmismäiseksi biokaasulaitokseksi. Yritin ja aloin jo iheki eppäillä kannanko sisuksissani kilokaupalla omenoo vai jäläkeläistä. Omenaa se mielestäni piti olla. Talon kellarrii tutkaillessa näky omenahilloa olevan viimo vuotista sekä omenakriikunahilloa. Kriikunat jäi muuten tänä kesänä hyvin vähälle. Viime vuonna niitä tul koppakaupalla. Miten rakkauvella olen ajatellunna isännyyen mummoa. Hän istutti tänne luumut, kriikunat. Piti sallaattia kasvimaalla vaikkei se olluna sitä päivee. On omenoo, herukkoo, karviisii. Kaikkia mitä toivoa saattaa. Myö olemma nyt parhaamme mukkaan leikanneet, tukeneet ja kaivelleet sammaloitunneet pehkot uuteen loistoonsa. Kalkihimme myös maakellarin, joka ol päässynnä ajassa unohtummaan. Kovasti yritämme pallauttee paikan vanhaan loistoonsa.
Vuohii lypsäissä on tehnä miel nipistee ihtii. Todellako mie tässä kykötän vuohen kuppeella ja suhhuuttelen maitoa peltiastiiseen. Samalla kun kuttu nostelloo kinttuusa ja ilimottelloo, jotta nyt se nimittäin riittäisi. Se on toisinnaan neuvonpittoo tuo lypsäminen. Unelmani on käynä totteen. Saan ellee kohti omanlaista omavaraisuutta. Kiitollinen olin niistäkin päivistä, kun kuskasin lehmänlantoo ylämäkkeen valkosipulipenkkiä varten. Mitä tahansa kun saisin tehhä, kun ei vain tarvihe täältä farmilta lähteä mihkään. Koen olevani isojen asioihen äärellä, kun herättelemme elloon entisajan maatillaa. Sen vanhanaikaista navettaa ja muinaismuisto eläjiä. Kyyttöjä, lampaita, vuohia, kanoja, mehiläisiä. Pienesti kaikenlaista.
Suuren onnen äärellä olen olluna myös sienimehässä. Kiitos mehtä, kiitos äiti, sanon kun suuntoon koppa täynnä herkkuja pihhaan päin. Pienet on teot vaan suuret on onnen aiheet. Kun pakastimen kätköistä nostin kukkopojan ja ternimaitopullon. Pihalta kävin kurkut ja kurpitsat ja kanalasta munat. En pysty ymmärtämmään, että meille myyvään onnea paljon tavarassa. Se tuop hetkellisen hurmoksen ja onnen tunteen mutta ei se kyllä tarjoa onnea vaan turhoo rahan menoa eikä se myöskään tarjoile avvainta pois oravanpyörästä. Aina pittää saaha jotakin uutta ja turhaa, jonka voipi sitten unnouttoo kaapin peräle.
Minun onnenavvaimet on tässä hetkessä. Elläimissä ja tilassa, mahollisuuessa saaha kasvattoo ommaa ruokaa omalle perheelle. Olemme saaneet avvaimet onneen ja aijon pittee niistä tiukasti kiinni. Ja tähän päädyimme niin, että teimme toisenlaisia ratkaisuja kun nykyaikana oletettaan. Otimme ja lähimme ja kahoimme mitä elämä tuopi tullessaan. Ja sehän toi vaikka mitä. Kuten sen kauan kaivatun hittaamman elämän ja somanmoisen lypsykutun.