Ajatuksia maallemuutosta

Maalle muuttaminen oli yks elämäni isoimmista haaveista. Uskoinko sen koskaan tapahtuvan? No en. Eihän nyt kukkaan järkipuolen immeinen muuta muuttotappiokuntaan keskelle korpea. Kun on hankittu omistusasunto, vakituiset työpaikat, noutajamikstuura ja Volovo. Älä ole onneton, meillähän kaikki yhteiskunnan odotukset kasassa on. Noh. Niin siinä vain kävi, että vuosiin atvailujen piätteeks otimme härkee sarvista ja palasimme kotiseuvulle. Takaisin rakkaihen luokse. Totteuttammaan unelmaamme maalla asumisesta.





Tiijettiinkö mihin oltiin ruppeemassa? Ei tiijetty. Voin ihan käsi sydämellä sannoo. Tilan hankinnan mukana hankimme ihellemme myös yritystoiminnan. Maata myllertävää tämmöiselle, joka ei ole yrittäjäperheessä kasvanut. Kaikki hulahti kerralla vasten kasvoja. Nollasta alakoi paperihommat, tilahommat ja siihen vielä kirsikaksi kakun päälle lauma erilaisia elläimiä. Oli kiire totteuttaa haaveita kun koko aika pelotti, että tämä viijään meiltä jonnain päivänä pois. Tämä oli vain hetken huuma. Tilakaupan jäläkeen olen pystynä taas hengittämmään. Koittammaan hengittee, opetella uuestaan miltä se tuntuu kun hengittää ihan mahan pohjaan saakka eikä vain räpistele pintahengitystä, jolla pääsee päivästä toiseen etteenpäin.


Näihin vuossiin on mahtuna myös paljon luopumista. Elämänlanka lyhenöö meillä kaikilla ja nyt se on tulluna, sannoisinko, liian lähelle. En ole valamis vielä luopummaan kahesta rakkaasta mutta näin se vain on. Miksi se elämä tuopi etteen unelmia mutta samalla ottaa jottain pois? Saisiko sitä sitten liikoo hyvvee kerralla. Tiiä häntä. Mutta tosiaan ostimme siis ihellemme työmaan. 60-luvun talon, jonka sähköt, putket ja pinnat pittäisi uusia. Ihelle on vain iskostuna ajatus, että onhan tässä tälleen ennenkin pärjätty. En ole remontointi-ihminen tämän kaiken muun tekemisen rinnalle mitä meillä. Kerrankin järki ja tunne ovat löytäneet yhteissävelen remottiajattelussa. Sekkiin toisaalta huvitti, että aloitimme kunnostuksen maakellarista sekä navetasta. Mutta ne olivat ne assiit, jotka halusimme saaha ensmäisenä kuntoon. Pienen alun suunnalle kohti omavaraisempaa elämää.





Kun ilimoitimme muuttavamme maalle, kuulin ussein lauseita: ette kai työ nyt elläimiä hanki? Olin että anteeksi kuinka? Sitähän myö ollaan lähössä tekemään, totteuttammaan haavetta mahollisimman omavaraisesta elämästä, rinta rinnan elläimiin kanssa elettäväksi. Sisimmässä kauan noussut kaipuu elläimiä kohtaan tulisi todeksi. Onhan ihminen kulukenu nelijalkassiin kanssa jo satoja vuosia. Miten siihen ei muka nykyimmeinen pystyisi? Kun se on niin sitovvaa, oli ylleinen vastaus. Mihin myö ihmiset oikeesti muka tarvihimme tätä niin kutsuttuu vappautta? Vappautta ellee kiinni palakkatyössä, jotta voimme kustantoo tuhlailevan elämäntyylimme? Lentee hurrauttoo toiselle puolelle maailimaa lomilla ja ostella semmosta materiaa mitä tuskin koskaan tarviamme. Olemme eläneet yltäkylläisiä aikoja liiannii kanssa. Ensi talavi tulloo rikkommaan pumpullii, jossa olemme saaneet pötkötellä.


Voisin sannoo, jotta nämä kolome vuotta maalla ovat karaisseet. Toisinnaan voipi aamusin olla kylymä, hanasta ei tulekkaan aina lämmintä vettä. Sähköt männöö, hermot männöö ja hiiret vilistää vintissä. Elämässäni on aina olluna rikama. Tieto siitä ettei elo itsessään ole itsestäänselvyys. Aina voipi sattua jotakin perruuttamatonta. Se on raskasta kantoo mutta kääntöpuolena on matkassa tunne, joka laittaa tavoittelemaan unelmia ennen eläke-elämee. Nykyaikainen oma pumpulieloni rikkoontui siinä vaiheessa kun astuimme tämän talon ovista sissään. Samalla aukeni valosat yöt ja ääretön pimmeys, taivas loputtomine tähtinneen, ilo siitä kun kaikki ollaan terveenä ja tupa on lämmin ja maakellarissa ruokoo. Maalle muuttaminen oli palluu perusasioihen äärelle. Silimät aukesi yhteiskunnan odotuksiin suhteen ja tottuus siitä, että elämee voi ellee toisinkin. Tyytymällä vähempään saakin aika paljon enemmän.





186 views0 comments

Recent Posts

See All