Ryydyttää. Ryydyttää niin että tukka heiluu. Tuossa lauseessa ei ole kyllä järjen hiventäkkään. Tätäkin mietin, että oonkohan jossain välissä jo käyttänä tuota otsikkoa. Noh olkoon. Asiaan siis eli ei ole asiaa vaan ihan ajatuksen virtaa.
Mietin vain tätä elloo täällä maalla. Kuinka siitä tullee normaalia. Varrautuminen, etteenpäin aattelu. Annahan kun kahotaan esmerkin kautta. Esmerkin niin kun laitat leivinuunin lämpiimään niin sitten siulla on joku ruoka-assii, ylleensä kaks tahi kolome tulollaan että kaikki vaan siinä kerta hötäkässä uunin kautta jääkaappiin tahi pakkasseen. Siinä tullee sitten viikon ruuat kerralla ja toivon mukkaan hätävaraevästä tuleville viikoille. Hyvin jos oot laskeskellu samalla siulla kohhoilloo leipätaikina, pullat tahi muut paakkelssit että on sitten sitä vierasvarroo. Ajatus tästä kaikesta lähti siis että kaivelin pakasteesta viime vuotista piparkakkutaikinnaa, oi kyllä vain vuoden se siellä säilyy, ja mietin että niin. Eilen lämmitettiin leivinuuni siihen kuosiin, että sieltä saatiin makaronilaatikko sekä kaalilaatikko. Eli tännään jos lämmittää vain vaikka yhen pesällisen niin sitten se alkaisi olla paistokuntoinen tuossa hämäränhyssyn aikaan, koska kaikki ulkotyöt pittää rytmittää valosan ajan mukkaan. Pittäisi ellee hetkessä mutta samalla sitä aina kelovaa kuitenniin etteenpäin. Miten erilaista se oli kaupunkielossa, ei tarvinnu miettiä millonka se uuni olisi lämmin. Sen kun vain napsautti sähkönappulasta uunin piälle. Noin. Ja tottuuen nimissä on meillä sähköhellauunisysteemi tässäkin kortteerissa. Talavikautena panostamme kuitenkin leivinuunin monimuotoisiin mahdollisuuksiin.
Tämä vuosi omavaraistellessa ja tilallisena on olluna raskas. Koitetaan kirrii tekemättömmii töitä, aiemman isännän sairastumisen vuoksi hommat jäivät tekemättä mikä ei kenenkään vika tietenkään ole ja sairastuminen se vasta kamaloo onkin. Myö vain koitamme räpiköijä nyt niitä hommia kiinni. Novviiseina, keltanokkina ja kaiken opettelevina. Iliman neuvonantajjoo. Väsyttää, väsyttää niin että (sisältövaroitus kirosana) vituttaa. Kun ootti sitä marraskuuta että pääsisi hieman huokasemmaan niin sama tahti jatkuu kun kesällä. Pikkusen lyhyempiä päiviä mutta että hommaa niin sanotusti riittää. Oon olluna savotalla nyt viikon putkeen ja kaikki lihakset varpaista piälakkeen on aivan kippiinä. Kävely sattuu varpaisiin. Lisäksi otin savottahommista lepopäivee ja aloin rakentammaan talaviaitausta. Sehän se vasta keholle pallauttavvoo on heilua lekan kanssa. Hartiat tykkää ja silleen. Palataan aitaukseen. Siinäpä sitten kävi niin että rautakangella reikee maahan, ihteeni pitempi toloppa siihen, jakkaralle nousu ja lekalla paukuteltiin toloppa maahan. Kyllä nyt tuntoo kuinka hartiat nousoo korviin kun niin jumissa ovat. Tosin kävihän siinä niin, että asettelin jakkarani (kyllä jakkara kun en muutakkaan keksinä tai no ne sellaset aputikkaat) silleensä että ne sattuivat myyränkolloon. Siinä sitten noustessani jakkaralle ja samalla sekunnilla lentäessäni turvalleen, en nähny elämän vilahtavan silimieni edestä vaan kesäaitatolpan tulossa kohti silimäkulumaa. Se kun hujahti tuosta silimän eestä ja lensin maahan nenälleen mietin että nyt oli nimittäin näköaistin lähtö lähellä. Polovihan siinä hötäkässä myös sai osumaa, sekä pää. Liekö se leka putosi päähän vai miten ihmeessä onnistuin niin taitavasti kompuroimaan. Tulipahan tämän jälkeen varmistettua sattaan kertaa tökkeekö sen jakkaransa myyränkolon piälle vai maalle. Semmosta.
Mutta kuinka kaikesta arkisesta tullee normaalia. Kun lapsukaiset kahtoo ruutua, isäntä lueskelloo jotakin niin ihe istun tuvan keskellä kehreemässä. Tai opettelemassa kysseistä asioo. Siinä ihan tuommoinen normi-ilta perheen kesken. Tai kun lapsukainen tulloo omilta töiltään kotia ja asettuu karstoomaan lepereitä. Pyyetään aamupalapöyvässä, että annatko sen vuohenmaitokannun tai kun käyvään ulkokellarista perunat ja mummon mehut. Lehmäset navetassa, lampaat karsinassa ja vuohet millon missäkin. Ne on arkisia asioita, arjen timantteja, joita täytyy toisinnaan pysähtyä ajan kanssa kahtommaan. Ettei niistä tulisi ihestäänselvyyksiä ja tavallisen tuttuja. Toisinaan arjen suurin ilo on se, kun löyvät munintakopista yhen oman kananmunan. Luulenpa että lottovoitossa on samanmoinen tunne läsnä.
