Ajasta

Kuka voisi kellon kiännöt seisauttoo, ei tarviisi aikoo pyssäyttee mutta kun loppuisi se kesäaika/talviaikaralli. Miten olen nauttinu näistä aamuista, kun saapi herätä viien ja kuuen välliin. Tuntuu että on koko päivä eissä. Ja on aikaa. Mutta tämäkin ilo ihmisen elämästä tuhotaan kun kellot kiännetään kohti kessää. Sittenpä ei viieltä ennee niin ravakkaan noustakkaan. Muistan viime kevväältä tämän valosan ajan alun, paineltiin aamulla ulkona seihtemän aikaan koko porukka. Ihan spoilerina tähän laitan, että ei tiällä joka aamu pompita ulkoilemassa ennen kukon kiekaisua. Mutta on se lystiä, herätä aikaisin.

Kylvöjarru on edelleen piällä. Kuukalenterin mukkaan nyt 22-23.3 oisi hyvä laittaa tomaatit ja chilit. En tiiä olenko jo chilien kanssa myöhässä mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikös ne silleen sano.

Mikä onni oli herätä tänä aamuna valkoiseen. Niin kauan kun elo nukkuu alla valkoisen lakanamaan, niin kauan tuntuu että on aikaa. Olen kieltäytynyt käyttämästä sannaa kiire, kierrän sen sanomalla tekemistä on ja jiiänee mutta en halua käyttää sannaa kiire. Sillon kun myö tänne muutimma olin kiireen kliimaksissa. Onneksi on elämä ja universumi, joka ajatti naapurin mummon perrään risteyksessä. Se oli herätys. Mihinkä tässä muka oikeasti kiire on? Itku kurkussa pahoittelin ja luppailin korjata assiin ja soittelin perrään pahoittelupuheluita. Hän sanoi miulle "kun lapsille ei käyny mittään niin olkoon tämä aikainen joululahja teille. Annetaan koko assiin olla". Voi miten itku kuristi kurkkua. Joulun aikaa se oli ja aatto lähestyi. Mänimmä koko perhe kiitoskassin kanssa käymään. Voi miten itketti. Miten ossoo olla ihminen sydämeltään suuri ja mieleltään anteeksiantava, sitä vain mietin. Kun astuimme ovesta sissään etteisessä oli kirjailtu taulu, jossa oli runo kiireestä. Mihin siulla ihminen kiire on. Koko runoa en ennee muista mutta ei olisi voinu elämä enempää alleviivata onko kiireellä ennää merkitystä elämässäni. Silloin löystyi kaasujalka. Kiitos sen perräänajon tai no tuuppauksen, onneks vauhti oli matelusta hittaampaa. Kiitos sen kultaisen rouvan ymmärryksen määrän.

Mitäs muuta kuuluu kun untuvaista elloo alla valkoisen lakanamaan? Kehruusi on aivan vallattomassa vaiheessa. Voi miten nautin siitä mutta huomaan edelliseen kappaleeseen viitaten että voi kun oisi enempi valmista lankaa. Meinooko tulla kiire? Onneksi kehruu saapui elämääni, sitä ei voi noppeuttaa, ei tehä tehokkaammin vaan se ottaa aikaa. Ja hyvä niin. Istua alas ja karstata, istua alas ja kehrätä. Istua alas ja kerrata. Liottaa langat ja huuhella. Vasta tuntien työn jäläkeen lopputulos on valamis. Ommiin kässiin kautta kehrätty villa, omista lampaksista langaksi luotu. Käsityöntaito on uskomaton. Uskomattoman myös tästä assiista tekköö se etten koskaan kuvitellu olevani käsityöläinen. Mutta siinä se soljuu, sormiini välistä lepere langaksi, jalaka polokoo tahtia ja mieli leppee kehruun valssissa. Meditatiivista joku saattaisi sanoa.

Esikasvatuksista vielä että kahtelin ens talaven lihoja kasvammaan. Kalkkunat on tälle vuuelle ei oota, siirrymme varmaankin hanhiin. Hanhien kuvia kahellessani ensimmäinen ajatus oli, että en pysty. Liian soma elläin syötäväksi. Kiinnyn kumminniin. Kuitenkin tein mielessäni suunnitelmoo joskos jonkun voisi jättää talaven yli kasvammaan. Vaikka muutaman kappaleen. Tilat meinoo vain käyvä meillä ahtaaksi. Isäntä sai pajan eli isomman puolen navetasta ja mie ja muu väki ollaan siellä ns. pienemmällä puolen. Myöskin lammaspäitä meinasin lissäisikö, ihan vain muutaman kappaleen. Kaksi tahi kolome. Sen verran innostunu olen noista villahommista nykyään. Tämä kevät on sellaista varovaista aikoo. Kaikesta innostuu ja välillä se kostautuu. Mutta hanhet ainakin tulevat saapuvaksi ja menisihän sitä muutama lammaskin joukon jatkona. Eikös niin?

Semmoisia kuulumisia tällä erree. Kuinka kaunis osasikkaan olla aamun valo, joka mehän takkoo nousi. Loi kultaiset sätteensä aarteista kalleimpaan, kohti pihapiirin navettaa.

Kuullaan taas.

Emä Turuska