Hei vain. Piti kirjoitella joulupostaus, kiitellä tästä vuuesta, toivotella tulevoo. Rauhallista joulua. Noh nämä ajatukset haihtuivat kuin villakoirat nurkista. Toivotan siis nyt että toivottavasti joulunne oli omanlainen. Meillä se oli oikein mukava. Vähän tiesti pinna paukkui vaikkei pitänyt. Olin päättänyt olla ressaamatta mistään turhasta mutta toisinaan tunteet tarttuu ja huomaa imeytyvänsä muihen kiireeseen mukkaan. Noh. Opimme tästä.
Päivä on pidentynyt kukon askeleen verran ja jo vain se kanalassa huomattiin. Heti kun päivä muuttui silimänräppäystä pidemmäksi lässähti ensimmäinen kanamuori pessään. En tohtinut uskoa tätä. Seuraavana aamuna munintapesästä tuijotti tiukka silimäpari munakasan piältä. Totta se on. Meillä on hauvontakuume ja se tarttuu. Käy läpi jokkaisen alholaisen kanan ja tyrnäväläisen kukon puolison. Kanamamma kahtoi että et muuten munoja vie, suunnitelmat on toiset. Siinä käytiin sitten taas keskustelu läpi että keskellä talavea ei voi hautoa. Tätä pittää suunnitella eikä vain heittäytyä tunteen vietäväksi. Sain ilikeitä nokkauksia ja jos kana ossaa kirouksia niin niitä nimittäin sateli päälleni täyslaidallinen. Koitin elehtiä että kahotaan sitten kesemmällä tätä lissääntymisassiita. Mutta ei nyt. Kukkoja on edelleen liikaa ja vaalea komistus kukkomme Mike Monroe on nyt kirveslinjalla. Liian viriili, liian röyhkeä. Ei lainkaan huomioonottava herrasmies. Ei ollut hyvä idea nimetä kukkoja rokkikukkojen mukkaan. Nomen est omen. Nimi on enne. Miken mukana poistoon joutuu myös Andy McCoy. Parveen jää sitten kaksi kukkoa. Silimäpuoli Poika Ansio ja hänen perillinen Aino Ensio. Toista parvea, eläkeläisiä johtaa Hanoi Rocks. Rauhaa kanalaan, sitä toivomme vaan. Kirveen kautta ikävä kyllä mutta se on kananpitäjän velvollisuus. Taata rauha kanalassa vaikka se miten surkeaa onkin päättee toisiin päivistä.
Kiimoja on joka nurkalla. Terttu Ilonalla alkoi ensimmäiset juoksut, jokkainen kuttu on vuorollaan kiimassa sekä lammasporukka myös. Vielä kun naudat niin siinä sitä on illoo kerrakseen taas. Ootte varmaan kuulleet sen sanonnan että keskitalavi keikkuen tulevi, kiiman tuopi tullessansa. Sananlasku suoraan Suomen Varmosta jouluna 2023.
Joulusta sen verran että meinasi univaje taklata hyvän tuuleni. Jouluviikko meni yötä myöten valvoissa. Tuli tuhrattua jouluhommia illasta keskiyöhön ja siitähän ei seuroo tämmöiselle päivänsätteelle mittään hyvvää. Muutun menninkäiseksi. Isäntä on yön lapsi ja valvoskelee ja on ehta menninkäinen. Sitten kun tämmöinen valon lapsi koittaa heittäytyä sammaan rytmiin niin siitä ei hyvä heilu. Tapaninpäivän iltana suuntasinkin unille jo kahdeksan jäläkeen illalla. Mukava on sitten viiden jäläkeen nousta hissuttelemaan ihan ihekseen. Vain kissit on herreillä siihen aikaan ja koiratkin vain kiäntävät kylykeä.
Pyhinä suuntasin taas ommaan mökkiini. Punainen hirsipintainen mökki. Pieni tupa, seinän takana sauna. Ulukohuussi pihan perällä. Pihassa pieni navetta. Tiiän tasan tarkkaan mimmoinen se mökki on vaikken koskaan siellä ole käynytkään. Enkä tiiä onko sitä olemassa muualla kuin omissa mielikuvissani. Sisimmässäni assuu suuri kaipaus pieneen mummonmökkiin, kaipuu kottiin. Pyhinä pohiskelin olenko aikamatkaaja vai entisajan hologrammi täällä 2020-luvulla. Vähemmän on enemmän ja entisaika tuntuu kodilta.
Tapanina hautuumaalla kävellessäni kahtelin 1900-luvun alussa syntyneihen hautoja ja mietin että tuolla ne toverit nukkuu ikiunta. Miksi mie talloon ajan tällä puolen. Onko olemassa aikakonetta, jolla piäsisin takaisin kottiin? Onko kysseessä ylisukupolovinen muisti, aiempi entinen eletty elämä vai olenko edesmenneen ukkini uudelleen syntymä? Ukki, joka kuoli ennen syntymeeni. Kova on kaipuu kottiin mutta en tiiä missä se koti on. Tai tiiän. Se on keskellä ei mittään. Suurten kuusien katveessa. Tähtitaivaan alla. Toisia ihmisiä ei missään. Tuvassa sivusta vedettävä sänky, pieni pöytä ja öljylamppu. Ossaan kuvvailla paikan ja yksityiskohat tarkkaan vaikken koskaan siellä ole käynytkään. Ainakaan tässä olomuodossa. Saan yhteyven sinne entisseen aikaani elläimiimme kautta, kun kehrään tai lypsän käsin. Miksi sellaiset taijot ovat tuttuja ihelleni, joilla ei nykypäivänä tie mittään? Kun istun rukin iäreen niin pääsen hetkeksi kottiin. Pakkoon tästä ajasta mitä myö elämme.
Kuinka ossaamme joitakin asioita kuin syntymälahjana? Tiemme asioita niin kuin aina olisimme tehneet. Sanomme sanoja niin kuin aina olisimme tienneet. Mistä tämä kaikki kumpuvvaa?
Onko kukkaan koskaan tutkinut ketä myö olemme? Myö jotka emme haaveille ulukomaan matkoista, sähköautoista tai uusimmasta tekniikasta? Olemmeko myö aikamatkaajia vai vain pelkkiä hologrammeja nykyajassa?
Yksi assii meitä yhistää.
Kaipuu sinne mitä ei ennää ole.
Kaipuu aikaan jota ei ennää tule.
