Hei vain. Nyt on sielussa sykkyröitä. Maalaiskuplani on puhennut kuin saippuakupla kauniina kesäpäivänä. Meiltä viijään yläkoulu omalta kylältä. Peruspalvelu. Olen kellunut maalaisonnessani nämä, kohta viisi vuotta, ja nyt läsähti se kuuluisa rätti kasvoille. Kyllähän sitä ite kittuuttelisi vaikka missä lanttukuopassa ja nauriskätkössä ja elelisi ihan hissukseen. Mutta kun on nämä perilliset, heille tulisi antoo taitoja elämään tuolla jossain, maalaiskuplamme ulukopuolella. Matka pitenöö, muu aika elämälle kuihtuu koululaisiin maailman ympäriltä.
Ja meni tunteisiin. Kyllä meni. Siellä sitä tietävämmät hokkee jotta ei tule lapsia, ei tule lapsia. Tietävämmät, joista harva on ennee lissääntymiskykyinen. Ihe näin hedelmällisyyden ehtoopuolella tämmöiset puhheet ja teot ei ainakaan lissee haluja tuua uusia kuntalaisia tähän maailmaan. Entä ne perheet, joissa ei pieniä saaha sylliin, toiveista huolimatta. Lapset, ylipäätään myö maaseuvun ihmiset tunnutaan olevan ylimääräinen kuluerä. Että mitäs työ nyt tulitta tänne kunnan kassaa köyhdyttämmään. Muuttakkaa kaupunkeihin, sinne sitä nykyihminen kuuluu. Kaikki tämä negatiivinen maalaispuhe ja kaakatus kuolevista kylistä, keskittämisen kultakausi. Palluumuutto kotikuntaan. Huomioijaanko miten kun lapsiperheitä muuttaa pieneen kyllään? Pieneen kyllään jossa piättäjät kilipoo juoksoo kohti valokytkintä että kuka se viimosena piäsöö sammuttammaan valot? Kyläkeskuksen kuihduttaminen ei tunnu tervetulotoivotukselta saati käden ojennukselta vaan avokämmenen lyönniltä lapsiperheiden poskelle. Uskooko maallemuuttoon ennää kukkaan? Ees maallemuuttaja itse? Miten kauan jaksaa katajainen kansa pittee kiinni oikeuksistaan, koittoo assuu siellä missä se sydämen koti on?
Mihin sitä surunsa hukuttaa? No piiroon paistoon. Suru-uutisen jäläkeen yksi yö meni valvoissa, toinen päivä syömättä, toisen päivän yönä keittelin puuroja ja kolmantena paistettiin. Sanoin isännälle että ymmärrän miksi emännät sota-aikaan hukutti (pakostakin) surunsa työhön. Siinä on jotakin hyvinniin lohdullista. Tehä käsillä ja nähä että nämä hommat ainakin onnistuu jos kaikki muu männöö persiilleen. Ihan ketjutuin esiemoihin siinä puurokattilan iärellä. Rypytys kerrallaan keveni sydänkin.
Kaikki tämä Itä-Suomen tyhjentäminen tuntuu myös kummalliselta. Sanoin isännälle että liekö ne jo ennakoipi etukätteen, jos naapuri ryskää rajan yli ilikikuriset ajatukset mielessä. Vähempi on evakuoitavaa kun on jo valamiiksi tyhjennetty koko ittäinen Suomen nurkka.
Kuitenniin. Joulu on tulossa. Ihan jo ovella. Meille suurin lahja on elo tiällä. Myö aijomme silti rakentoo elämee tänne maalle. Vaikka välillä tuntuu turhaako on laittoo euroja tiällä asumiseen, jos elämä tehhään todella mahottomaksi. Maalle olemme tulleet ja maalaisiksi olemme tulevan. Ei ole suunnitelmissa palata kaupunkiin vaikka kepin kanssa koitettaankin ajjoo kohti kennostoasumista. Emme lähe ennee kun olemme piässeet tänne ommaan rauhaan, tähtitaivaan alle, revontulten loisteeseen ja luonnon iärellä elämiseen. Nykymaailman aika tuntuu todella ulkokultaiselta, tittelivuorelta, josta unohtuu yksi elämän perusasioista. Inhimillisyys. Olemmeko myö menettänneet kyvyn tutustua ennää siihen ihmiseen, joka siellä tittelivuoren alla asustaa. Kuorrutamme ulukokuoremme ja ympäristömme suojauksella, piilotamme sen sisimmän ihtemme. Materiaalimaalilla maaloomme ihhoomme, pistämme piähämme tittelikruunun. Silti sisimmässämme kaikuu vain suuri tyhjyys ja harteillamme keikkuu koko maailman paino.
Maailmanjärjestys tullee pallauttammaan meijät juurilleen, perusasioihen parriin. Nytkin kun maailma myrskyää ympärillämme, saan lohtua elläimistä. Miten ei ole kiire, ei hötky. Rauha ja levollisuus on käsinkosketeltavaa. Ihmisen ahistuskin antautuu elläimiin eissä. Välillä tuntuu että sitä tippuu nykymaailman kyyistä ihan kokonaan.
Toisaalta mietin.
Onko se sittenkään niin huono juttu.