Heräsin kylmään tuppaan, kuten joka aamu herrää jos ei lämmittäny leivinuunia edellispäivänä. Viime yö oli viileä, sillä heräsin aamulla villasukat jalassa. En nimittäin koskaan nuku kera villasukkien. Peiton alta pilikistää nenä, joka tietää että nyt tulisi löytää tiensä vielä kylmempään pannuhuoneeseen, että saahaan tupa lämpimäksi. Villakerrasto alle ja villoo piälle. Sitten alakertaan ehtimmään puita uuniin ja sitten vielä leivinuuniin. Elämä pyörii täällä puihen ympärillä vuojenajasta toiseen.
Ollaan siitä onnellisia, että meillä on oman mehän puut. Enkä niitä mehtiä omiksi kuhu kun ei kukkaan omista kettään eikä mittään mutta puita on. Se on hyvä. Puilla lämpiää sauna, keskuslämmityskattila sekä leivinuuni. Ulos kun vielä saisi jonkun keittopisteen missä saisi elukoille lämmitettyä veden ettei tarviisi talolta navetalle kantaa. Niin muuten. Olen kanniskellu jonkun litran vettä näitä maalaisasumisvuosina. Nykyään mennee semmonen 60 litraa aamuun sekä iltaan eli yhteensä 120 litraa vettä päivään männöö kässiini kautta tuvasta navettaan. Mitä tästä on seurannu? No ainakin puristusvoima on kasvanu. Kyllä ne urheilusaralla menettäät paljon jos ja kun eivät panosta perinteisiin maatiaisemäntiin. Kesällä mätetään heinäpaalia, talavisaikaan tehhään puita ja joka päivä kanniskellaan 120 litroo vettä niin kyllä siinä emäntävoimat kasvaa kohisten.
Olen sitä pitkään pohtina ja omavarraiskaverien kanssa haastellu. Suurin uhanallaisluokitus pittäisi antoo maatiasemännille. Hyö ovat kattoova luonnonvara. Se on semmonen hommeli, että nostan hattua ja niioon jokkaiselle perinteiselle maatiaismuorille. Ihe en ihteeni semmoiseksi vielä laske mutta sanotaanko näin, että hyvvää tahtia ollaan mänössä sitä suuntoo kohen. Sen verran iätön vielä olen etten koe olevani maatiasemäntä mutta kohtalainen emon alaku. Kaikkihan alkaa jostakin. Haaveilen kyllä että tähän maailmaan mahtuisi yksi tämmöinen kolomekymppinen babushkan alaku, joka viljellee ommaa ruokaansa, pittää pientä karjoo, pakastimessa pulloo, kehrevää ja neuloskellee hämäränhyssyn aikaan. Rypyttää piirakkoo ja elämä ja eletty aika rypyttää silimäkulumia. Hipasoo hitusen hoppiita tukkaan. Yhtä assiita kun aika ei veisi. Ryhtiä. Siitä halluisin pittee kaikinvoimin kiinni ettei aika painaisi kumaraan.
Olen elämässäni kotona enemmän kuin koskaan. Näihen elläinteni ympäröimänä. Kun lypsän kuttuja, talikoihan lehmässiin karsinoo tyhjäksi, kaulasen kyyttöä ja kuiskoon tykkeen siusta, silitän kissoo ja kuuntelen kehrevee kaikua mikä kissistä lähtöö. Painan piän koiran turkkiin ja illalla pien biikel painautuu polovitaipeeseen. Kerihen lampaan ja silitän kiharaista piätä ja kehasen kun sie olet varmasti maailiman kaunein lampaslapsi. Kiitän kanassii vähäsistä munista ja haikiina laita leivinuunin lämpöön kalkkunoihen koivet. Huikkoon aamusin hyvvee huomenta, johon saan hentoisen "yyyyyyyy" tervehyksen. Illalla huikkoon pupuloille hyvvee yötä pumppelssit, hyvvee yötä lampakset, hyvvee yötä kaikille, koko navetan väelle. Kiitos kuuluu heille. Mitä enempi elläinteni kanssa pyöriskelen sitä vakuuttuneempi olen ettei seinät kotia tee. Kodin tekkee se mille sydämesi soi. Ketä siellä kotisi seinien sisällä assuu ja se, keitä sie kohtoot elämässäsi joka päivä. Kiitokseni soikoon siis heille, elämääni saapuneille. Ihmisille, ihmistaimille sekä elläimille. Rikastuttavalle porukalle, joka lissää huolta päiviini mutta antaa samalla niin paljon. Viepi lähemmäs ommaa sisintä ja saa samalla sieluni sijoiltaan. Takaisin sijoilleen.
