Miun tarina osa 2 - Pohja

Miun tarina osa 1 päättyi tipahukseen. Pohjalle. Sieltä sitä maailmaa kaheltiin. Ainakin siltä tuntui. Olin siis jääny pois palkkatyöstä, koska en vain yksinkertaisesti ennee jaksanut. Opinnotkin päättyivät keväällä 2019 niin siinä oli sitten yksi reppu vähemmän kannettavana. Sen sijjaan oli taas yks paperi lissee, että kyllä on nyt kouluja käyty. Hyvähyvä. Opiskele enemmän mutta ajattele itsenäisesti vähemmän. Kaikista näistä kouluvuosista, joita on karttuna lähemmäs 18 vuotta silti oli tunne etten ossaa mittään enkä tiiä oikeista asioista yhtään mittään. Millä oisi merkitystä oikeassa käytännön elämässä.



Jälellä oli juuri alkanu maatalloustoiminta, pikkulapsiarki, juuri tapahtunut muutto maalle ja riekaleinen ihmissielu. Tulisiko miusta ikinään mittään? En osannut hellittee kaasua tässäkkään vaiheessa. Kävin yritysneuvonnassa mitäkä muuta sitä alkaisi tekemään maatallouven kylkeen. Näin jäläkiviisana kahon vain, että miksi, oi miksi sie ihminen et ole osannu rauhoittua missään vaiheessa. Mutta miten sitä ossaisi. Olin lukioikäisestä saakka tehny töitä ja käyny koulua sammaan aikaan. Miten sitä ihminen ossaisi keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan kun aina oli ohjattu multitaskaamaan. Otamme vain aina elämäämme jottain lissee. Miksi emme mieti mitä karsin pois? Mitä karsin pois, että voisin tuntea ihteni uuelleen. Löytää sen joka miusta piti tulla ennen kuin siihen puuttui ulukomaailima. Mitä karsin pois, että oravanpyörän tahti hijastuisi?


Muuton myötä olin innostunut valokuvvaamisesta. Siitäkin sanottiin jotta elä hanki mittää kameraa. Sinne se kaapin pohjalle jääpi pölyttymmään. Näissä neuvoissa ja ohjeissa on yksi kompastuskivi. Jokkainen on omanlainen. Jos siulla jäi se kamera sinne kaappiin tahi muuten vain kiinnostus lopahti. Sie et ole mie enkä mie ole sie. Myö ihmiset ollaan kamalan herkkiä neuvommaan toisia ja ainakkii tällä kärjellä "elä nyt vaan kun..." Kannustamisen ilimapiiri. Se kaipoisi suurta tuuppausta etteenpäin. Siksi onkin tärkeintä luottaa ihteensä. Miltä miusta tuntuu. Mutta hyvin hyvin ussein myö kuunnellaan mitä se ulukopuoli sannoo vaikka se kaikista suurin viisaus assuu ihmisessä ihessään, siellä sisällä. Se oma ääni, intuitio tai miksikä sitä haluvaa kuhtua tahtoo vain hautautua sen ulukomaailiman hälinän alle. Tein jottain ihelleni ennenkuulumatonta ja hankin kuitenniin sen kameran. En kuunnellu ennee mitä muut sannoo, koska ei ne muut oo ennenkään tienny mikä olisi miulle hyväksi. Jokkaisen ihmisen tulisi tietää se itse. Opettelin kuvvaamaan nollasta. Itsenäisesti. Sieltä linssin läpi näkkyi kaikkea kauhian kaunista. Maalla aloin nähä sen mihin koko elämä perustuu, sen mistä koko elämä koostuu ja halusin taltioija nämä hetket. Mietin jotta ymmärtääkö nämä ihmiset minkä kaiken kauniin keskellä hyö saapi assuu? Kuvien kautta näytin ulos pienen palan ihestäni muille.


Kuvvaaminen auttoi ahistavviin tunteisiin. Koin olevani yhteiskunnan ylijäämäjätettä, koska en käyny palakkatöissä niin kuin olevinnaan kaikki muut ihmiset. Meillä ei ole yrittäjyystaustaa lapsuuen perheessä, joten asia oli miulle aivan uusi. Mitä enempi jäin pois yhteiskunnan velvotteista, sitä enempi koin etten halua palata entisseen. En kaupunkiin, en palakkatyöhön, en kenenkään marinettinukeksi. Oli alkanut todellinen irtaantuminen ja aivopesuohjelma oli sammunu päästäni. Koko aiempi elämä tuntui yheltä suurelta huijaukselta. Kuka oli se ihminen, joka oli eläny elämääni lähemmäs kolomekymmentä vuotta? Missä vaiheessa ristesin polulta väärään suuntaan? En sinne ommaan suuntaani vaan jonnekin aivan muualle.


Oli se yksi kerta kun istuttiin isännyyen kanssa kahvilla. Istuttiin hiljaa ja tuijoteltiin ikkunasta ulos. Sanoin: tiiät sie. Mie oon miettiny. Uskallankohan mie tätä sannoo mutta miusta tuntuu, että koko tähän astinen elämä on olluna yksi iso huijaus. Isännyys istui hiljaa ja sanoi lopulta: mie oon miettiny tätä aivan sammoo mutta en oo uskaltanu sannoo ääneen. Siinä myö istuttiin. Kaks kolomekymppistä ihmisen alakuu ja mietittiin, että koko tähän astinen usko elämästä oli olluna vain yhtä suurta k*set... eikä kun yhteiskunnan luoma harhakuvitelma. Elämä voi olla muutakin kuin kellokortin ympärillä pyörimästä, ostamista, kuluttamista, rahan hassausta sinne tänne ja tuonne. Kaikki arvokkaat assiit elämässä. Niitä ei voi mitata rahassa.





Ei sitä hetkii kun astelet mehtään, jossa ei oo yhtään toista kaksjalkasta missään.

Joutsenniin ylilentoo.

Mustarastaan laulluu.

Sysimustoo pimmeyttä, suurta tummuutta kun ympärillesi kaartuu taivas tähtinneen.

Auringon herätystä aamulla, kun se pitsiverhon takkoo hellästi lämmittää poskii.

Sitä tunnetta, kun kerreet puutarhasta evväät pöytään.

Kanalasta munat.

Vuohelasta maijot.

Löyvät sankollisen sieniä yhestä paikkoo.


Ne on semmossii juurruttavvii asioita, jotka ehheytti. Korjasi jotakin, joka oravanpyörässä meni rikki ja pahasti. Pallautti uskon elämisen arvosseen elämään. Voi olla muutakin kuin kaupunkielämää. Palluu fyysisille juurille tarkoitti myös matkoo henkissiin juuriin. Ehin sieluni rauhoo, joka oli poissa. Jota kaipasin mutta olin kadottanut sen. Rauhan. Rauhattomuudesta lähteminen johtaa rauhaan. Ja ilo. Se on kaiken pohja. Rauhoo löysin maalta viimein ja illoo toi elläimet. Hyö varsinkin saivat sieluni laullammaan. Hymisemmään rakkauslauluja maaseutua ja elämää kohtaan. Täällähän on kaikki mitä ihminen elämältään voipi toivoa. Sumuiset aamut, auringonlaskut ja vespisaran välkkeet heinänkorrella. Miten en oo huomannu tätä kaikkea ennen. Meijän annetaan ymmärtee että kova palakka, hieno auto, iso asuminen, keisarin uuet vaatteet ja muu turha tuo onnen. Mutta ei se tuo. Onnen tuo lämpö, ruoka ja suoja. Sitä jokkainen ihminen tarviaa nähäkseen huomisen. Olla rakastettu, tuntea rakastavansa. Jos ei toista kaksjalkaista niin muuta kohtaan. Ihteään kohtaan. Luontoa, elläimiä. Jotakin. Rakkauven tunne on kuin kaiku, se pallaa aina takaisin. Oman sisimmän kuunteleminen johatti ajassa taaksepäin. Palluuta ommiin juuriin, mehästäjä, kerräilijä, viljelijä verriini. Kaipasin jottain hyvin alkukantaista, jota en ihe ollut kuitenkaan koskaan kokenut. Löysin elämääni perinnetaijot tai no, taijot löysivät miut eli miun tarina osa 3 sukellettaan perinnetaitojen maailmaan. Kohti ommii juuria ja oppimmaan asioita, jotka oli tuntemattomia mutta samalla jotenkin niin turvallisen tuttuja.








203 views0 comments

Recent Posts

See All