Aiemmin en olekaan avannu näitä tämän suuntaisia juttuja blogissa vaikka ne tutuksi ensimmäisenä vuonna kävivätkin. En tiiä länttäänkö tällä hullun leiman hattuuni mutta menköön sammaan konkurssiin kaikki. Sanotaan että vanhoissa taloissa on tietty tunnelma. Aiempien asujiin käin jäläki näkkyy ja tuntuu. Talo, johon muutimme on isännän sukupaikka. Ennen muuttoamme paikka oli puoli vuotta tyhjillään. Ihmisistä siis, hiirethän mellastivat vintissä kun ihmisväki ja talon kissakin oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Ensimmäinen vuosi oli ns. vilkas toisen puolen väen kanssa. Ihe olen aina pelänny kummitusjuttuja ja yliluonnollisuuksia mutta täällä kummasti en. Tuttujahan hyö on.
Läpi tämän haastelun meitä kulettaa kuvat kesältä 2022. Olkaatten hyvät.
Jenni lampas ja lampaan hiehokaveri Vappu Manteli
Ensimmäinen kohtaaminen
Ensimmäinen kohtaaminen ei järjellä selitettävien asioihen kanssa sattui kun tulimme käymään talolla. Isäntä oli muualla ja myö istuimma lapsukaissiin kanssa tuppaan kun vintiltä alkoi kuulua askeleita. Yh. Oisin voinu kuitata tämän äänimaailman oman mieleni tuotokseksi kunnes lapsukainen kysyi: äiti, kuka täällä on? Kuka vintissä kävelee? No tuottaaaaa. Yhtään en muista mitä vastasin, jotain varmaan tuulesta, vanhoista taloista ja narisevista lattioista. Äänestä ei kyllä voinu erehtyä. Selkeet askeleet käveli päämme yläpuolella ja tieto oli varma ettei talossa ole meijän lisäksi muita.
Erikoinen tapahtuma liittyi myös heinätöihin. Talon edesmennyt isäntä toivoi ennen siirtymistään ajasta ikkuisuuteen, että tekisimme kuivaheinää. Pääsisimme harjoittelemaan tilatöitä. Se oli sellainen hänen muistojuhla se heinänteko. Sukua oli koolla runsain joukoin ja hiki virtasi. Keli oli kuin morsian kun naftaliinista kaivettu pieni paalooja puksutti pitkin peltoa sylkien paaleja ulos perästään. Ohitsemme ajoi auto ja kuski huusi, jotta sae on tulossa. Teijän heinät kastuu. Ukkonen jyrähteli yläpuolellamme mutta vettä eivät pilivet antanneet. Kohta tämä auto ajoi poispäin ja kuski huusi, se sattaa joka paikassa tiällä paitsi tämän peltotilkun piällä missä työ heinee tiette. Hetki oli liikuttava. Tuntui siltä, että edesmennyt isäntä oli siellä meijän kanssa. Turvoomassa ensikertalaisten kuivan heinäsadon. Ja todentotta olimme ainoa kohta kilometrien sätteellä missä ei satanut ollenkaan. Saattelimme kuivat heinät varastoon ja mietimme elämän ihmeellisyyttä.
Eräs tapahtuma liittyy myös peltotöihin. Putsasimme isännän kanssa peltojen pajuttuneita ojia kun tunsin päässäni silityksen. Hölmistyneenä kahtelin ympärilleni vaikka tiesin ettei siellä kettään ole. Kummastellen kerroin isännälle tuntemuksistani ja hän ehti järkeenkäypää selitystä pajun oksan osumisesta hiuksiini. Erotan kyllä mielestäni pajun mätkäyksen tukkapiähäni. Se erovaa hieman sellaisesta hellästä silityksestä, joka kulukee päälailta niskaan.
Lapinpöllö
Muutettuamme tänne seuraamme liittyi lapinpöllö. Se istuskeli pihapellon kivellä kun istuimme syömässä pöydän ääressä. Pellolta näkkee nimittäin suoraan keittiöön ja tuppaan. Pöllö löysi myös tiensä puuntekopaikalle. Kun pinosimme puita se istuskeli lähellä olevassa männyssä ja kahteli työtämme. Oli kummallista. Pöllö oli aina siellä missä myökin. Erräänä iltana pöllö lennähti ikivanhan pihakuuseemme kätköihin. Aattelin että nyt täytyy avata että minäs pöllöinä sitä täällä oikein kuleksitaan (lue kyttäillään meijän hommia). Oli kesäaika, ehkä alkava syksy, sillä ilta hieman hämärsi. Koko ajan oli ollu läsnä tunne, kuka tämä pöllö voisi olla. Miksi se meijän hommia seurailee ja ilmestyy paikalle kuin tillauksesta. Suoristin ryhtiä ja sanoin ääneen: jos sie olet tämän talon aiempi isäntä niin tule essiin. Tämän sanottuani pöllö hypähti oksalle, tuli näkyville. Silimäni lennähti lautasen kokoisiksi. Ahha. Mitä ihmettä täällä tapahtuu. Kerroin mitä mieleni päällä oli. Tämä on siun tila ja paikka. Myö koitamme pittää tästä niin hyvvää huolta kuin vain ossoomme. Elä huoli. Parhaamme yritettään ja jatketaan siun työtä etteenpäin. Samassa pöllö lennähti pois ja toisella puolella pihhaa oleva liiketunnistimen valo hypähti valaisemaan pimenevää iltaa vaikkei liikettä olluna sillä puolen pihhoo ollenkaan. Samassa hypähti myös niskavillani. Lapinpöllöä en ole tämän tappaamiseen jälkeen tiluksilla ennää nähnyt.
Eräs tapaaminen ajoittui Poppiksen poikimiseen. Vappu oli syntynyt edellispäivänä ja aamulla suuntasin kera lypsyliinan, astian ja rasvatuubin kohti elämäni ensimmäistä aamulypsyä. Astuessani navettaan samalla aukeni kanalan ovi kuin hidastetussa filmissä. Aivan. Muutenhan tässä ei olisi mittään jännää mutta meillä on niin jäykkä kanalan ovi ettei se aivan itsekseen aukeile ja tuosta noin vain. Sanoin ääneen: selevä. Se ois aamulypsyn paikka eiköstä niin? Vastausta ei kuuluna mistään. Olkoon hiljaisuus myöntymisen merkki. Onhan se kaunis ajatus, jos paikalla olisi vaikka ollut tilan aiempi emäntä. Kahtomassa miten sillä emännän alulla lähtöö homma tulille. Olihan siitä tuki ja turva. Tiesin etten ole yksin. Liekö kuiskina Poppiksen korvaan, että ole kauniisti. Tuo utareellasi heiluva naisimmeinen on aivan novviisi. Ilimankos se Poppis on aina olluna niin hyvä lypsettävä.
Vuohi ja vuohen kukkokaveri
Joulu ja viimeinen kohtaaminen
Yksi tapahtuma liittyi ensimmäiseen jouluun täällä. Oli aattoilta ja menin nukkumaan. Juuri kun olin vaipumassa unneen - kasvoilleni tuli hento puhallus. Aukaisin silmät. Ei kettään missään. Suljin silmät ja hetken päästä uudelleen - taas puhallus. Aamulla pohiskeltuani isännälle tätä puhalluskeissiä hän selitti vedosta jotakin. Mutta kummaa etteipä ole ikkunoista vetänyt ennen aattoa eikä sen jälkeen. Mutta vetoa se oli. Varmasti.
Ensimmäinen vuosi oli vilkas mutta itsenäisyyspäivän seutu 2021 oli todella vilkas. Edesmennyt mummoni tuntui olevan koko ajan selkäni takana ja tulvivan ajatuksiini. Illalla lenkillä ollessani pohin, että mitä sie olet tullut miulle kertomaan. Miksi sie tulvit mieleeni koko ajan? Loppuniitti kohtaamiseen mummon kanssa oli itsenäisyyspäivän ilta kun astuin navettaan ja meijän navetassa tuoksui mummolan navetta. Tunnistan sen tuoksun unissanikin, se on erilainen kun meijän navetan tuoksu. Tulin sisälle itkien ja hämmentyneenä. Mitä ihmettä tämä kaikki tarkoittaa? Istuimme alas sohvalle isännän kanssa kun eteisestä kuului rumahdus kuin ulko-ovi olisi lyöty kiinni. Kuka sieltä tähän aikaan tullee? kysyi isäntä ja pomppasi ylös ja meni kahtomaan ovelle. Ei kettään missään. Kissatko ne kolistelee täällä? Kissat on nukkumassa, tokaisin sohvalta. Sitten sanat vain tulivat suustani: se on siun edesmennyt pappasi. Ei pappa täällä ennenkään ole käynyt, vastasi isäntä. Nyt on syy käyvä, lapsenlapsi assuu perheineen täällä, sanoin mie. Jostain syystä nämä sanat tuli vain mieleeni. Hölmistyneenä jäimme istumaan vierekkäin. Kukkaan ei maininnu mittään vetävistä ikkunoista tai muista järkiperäisistä selityksistä. Tämän itsenäisyyspäivän jäläkeen syttyi sota Euroopassa ja päässäni syttyi samalla lamppu. Tätäkö se mummo oli tullut valistamaan ja varoittamaan ja pappa myös. Sen perrään heistä ei ole ollu havaintoja.
Viimeisin kohtaaminen liittyi tilakauppapäivään. Tuntui koko päivän, että selekäni takkaa tuijottaa vihastunut vanhempi mies. Tunnelma oli sanalla sanoen painostava. Vilkuilin olkani taakse ja sanoin isännälle, että ihan kuin tilan, ei aiempi isäntä, vaan häntä edeltänyt isäntä olisi täällä. Kun laittauduin peilin edessä ennen lähtöä voin vannoa nähneeni tuimat kasvot selekäni takana. Sitten kun saavuimme itse kauppatilaisuuteen saimme kuulla, että on aiemman isännän nimipäivä. Se tuntui siunaukselta. Miten kaikista maailiman päivistä juuri hänen nimipäivänään myö olemme allekirjoittamassa nimiämme tilan historiaan. Isäntä ensimmäiselle ei ehken tuntunut sopivan miniän liittyminen tilan historiaan mutta meitä edeltänyt tilanpitäjä tuntui siunaavan päätöksemme. Liekö vanhempi herra nyt leppynyt, koska painostavaa tunnelmaa ei ole ollut havaittavissa. Se on sitä nykyaikaa, sanoisin hänelle. Kiittäisin myös tästä kaikesta mitä hän on meijän etteen tehnyt aikannaan. Koti ja työpaikka samassa.
Monia muitakin kohtaamisia liittyy ensimmäiseen vuoteemme täällä. Tässä oli pintaraapaisu niistä. Liekö nyt sain sitten erikoisen leiman ohtaani mutta lueskeltuani Sannin blogia ja kummitusjuttuja päätin, että no miksikäs ei näistäkin voisi tänne haastella. Semmoisia tarinoita. Liekö omalle kohallesi on sattunut kysseisiä tapahtumia? Pistikö kertomani kihelmöimään niskoo vai tuliko semmonen, että nyt se Turuska on aivan höperöityny siellä korvessa.
Ihe en näitä kohtaamisia pahakseni laita. Toiset uskoo, toiset ei. Mutta kun on ihe kokenut jotain sellaista, mitä on hankala järjellä selittää, niin se tuntuu aidolta. Todelliselta. Että emme ole täällä yksin vaan eeltä menneet ovat täällä meijän kanssamme. Ja se jos mikä tuntuu lohdulliselta.
Emä Turuska
Comments