Saatiin tänne itäsen Karjalanmaille lunta ja pakkasta! Voi ihanuutta. Sai kaivoo kaapista joka emännän ruunun eli karvahatun. Vielä kun kaivellaan essiin jokkaisen emännän unelma liikeväline eli tietennii potkuri niin kylläpä kelepoo hymyssä suin potkutella hiljassii kyläteitä. Tunnustan kyllä, että eilen jo kokkeilin avoautoo vastoovaa unelmavehettäni Eslaa mutta vielä oli liika vähän lunta. Töksähtel kivviin. Vaan on se niin kaunis ja ihana. Oma potkuri!
Vuosipäivästä
Huomasin ajatella, että meillä on Poppiksen kanssa vuosipäivä. Se oli varmasti yksi elämäni kummallisimmista päivistä, kun pihhaan kurvasi lehmänen. Vanhemmattii tulivat sitä ihmetellemmään, että tytär jatkaa suvun perinteitä. Kuultiinpa pihassa myös lause, joka jäi ikimuistoisesti mielleeni: Kyllä joka kylästä opettajia löytyy mutta lypsynalottajia harvemmin! Kyllä teki miel korjata hattua ja röyhistee rintoo. Olin niin otettu ja ylypiä! Olen siis olluna virallinen lehmätilallinen nyt vuojen! Siinä ajassa on tapahtanu hurjia. Ensinnäkkii nautamiärä tuplaantu kertarytinällä kevättalvella kun Vappu Manteli syntyi. Olen oppina lappammaan lantoo, lypsämmään käsin ja muutennii kurkistana kyytön sieluun. Mukavia eläjiä ovat. Omapäisiä vaan mahottoman mukavia.
Mitä nyt lehmäsistä kertoisin. Se oli suuri haave ja kauan kaivattu, saaha oma lehmänen. En ymmärrä mistä se kaikki rakkaus kumpuvvaa lehmiä, saati ylipäätään elläimiä kohtaan. Mitä enempi vietän aikoo muitten ihmeisiin kanssa, sitä enempi tykkeen elläimistäni. Jospa miunnii kuuluisi olla elläin eikä ihmeinen tällä pallolla? Tämmöset kortit kuitennii annettiin ja näillä mennään. Vahvasti sisimmässä tuntuu, että kyllä maatiaiskarja talossa olla pittää. Nauta on aivan ensluokkanen lannantuottaja, ihan kyllästymisseen asti saati lapata sitä lantoo. Maitoakkiin se antaa kotitallouteen sopivasti. Sopivan kokonen miniatyyrilehmä. Olen hahmotelluna postausta kotitarvelehmästä, jos joku muukin sellaisesta ylellisyyestä nykyaikana haaveksii.
Myö kaikki kuulumme yhteen. Ihmeiset ja elläimet ja niin kauan kun myö täällä pallolla yhessä kuljetaan niin kauan meijän yhteiselo jatkuu. Tämä nykymeno on vain mennyt niin kummaksi. Kaikki täytyy olla suurta ja mahtavvoo. Hurjasti tuottavvoo. Pienet pysykööt piiloissaan. Vaikka meillä nautoja on vain kaksi, on heillä silti lauma lampaksiin kanssa. Siellä lempi ja rakkaus roihuvvaa yli rotu rajojen. Ramona-lammas ja Vappu Manteli löysivät toisensa tällä viikolla, kiimoilla lienee ossuutta asiaan myös. Ilolla sitä kahtoo kun hyö toisiaan hyvänä pittää. Eihän hyö tiiä, että toinen on lammas ja toinen nauta. Ne ovat vain semmoisia ihmeisiin sanottamia sanoja. Perhe ja lauma voi muodostua muistakin kuin oman lajin edustajista. Ihe olen elävä esimerkki tästä.
Oppeja lehmältä
Tärkeintä mitä olen Poppikselta oppinut on elläimiin äiti-lapsisuhe. Antana ajatuksia äitisuhteesta, koska lehmäki se on lapsensa äiti. Alleviivoon aluksi nyt jo, että vika on systeemissä. Ei ihmisissä. Seuratessani Poppiksen ja Vapun suhetta, enempi sattuu se, että lehmät erotettaan vasikoistaan. Se on olluna iso kysymys aina miulle. Miksi lypsäviltä, olipa se lehmä, vuohi tahi lampas viiään pienet pois? Hevonen saapi pittää pientään matkassa kauan. Miksi lehmä ei? Ihan samalla lailla lehmä-äitee pientään opettaa ja hoivaa. Kotitarvelehmistä tietoo ehtiissä silimiin pisti se erottaminen. En halunna tehä niin. Sanoivathan ne niin, jotta ei se anna sinun lypsee jos piet niitä yhessä. Antopa tahi ei. Mie kokkeilen. Ja onnistunneesti lypsin Poppista Vapun härvätessä ympärillä. Vappu ol välillä sylissä, selässä, sivulla. Kerjeemässä rapsutuksia. Meillä oli jo alustapittäin selevä jako. Vappu imi oikeelta ja mie lypsin vasemmalta. Olin aivan mahottoman onnellinen, että kuuntelin ihteeni ja tein niinku hyvältä tuntui. Murskasin tämän uskomuksen. Kesä oli mahottoman kuuma ja sitten saapui helleaalto ja maitomäärät tipahti sitä myöten. Tein sen päätöksen, jotta maito kuuluu Vapulle. Ei meille. Nyt meillä on lypsyssä Risotto-vuohi ja hänkin elelöö kilien kanssa mutta silti lypsää meillekin.
Arvoista
Opiskellessa maatalousallaa tiesin ettei miusta ole siihen siinä mittakaavassa kun nykyjään vaajittaan. Miusta ei ole siihen erottamiseen, lihakarjan pitämisseen, tilakoon kasvattamisseen. Onko miusta tällä alalle ollenkaan? Kuitennii päivä päivältä ja vuosi vuuelta olen löytäny oman linjan tekemiseen. Arvoni ohjaavat minnuu tässä. Meillä on vastuu näistä elläimistä, kun olemme ne ottanneet ja meillä on vastuu pittee heitä hyvin. Liiannii hyvin, sanos isäntä. Kaipoon ommaa mummoani, mieheni mummoja tähännii kertommaan. Voi kun saisin elämääni mummon. Miten sillon ennen toimittiin? Erotettiinko toisistaan aina pienet vai saivatko ne olla äitiensä kanssa? Tarvihtiko immeisiin ottoo sillon kaikki maito? Tietennii oli se maailiman aika kun kaikesta oli pula. Mutta ennee ei ole niin, ainakkaa tällä hetkellä. Jos maailima ei olisi tällainen, että kaikki otettaan mitä saahaan niin sillon ne pienetkin vasikat saisivat kulukii äitinsä kanssa ja maitoa olisi riittävästi meille kaikille. Ihmeisille ja elläimille.
Miksi juuri miun piti tulla tänne tällaiseksi? Liikoo ajattelevaksi? Voipiko ihmeinen ajatella liikoo? Kaiken kysseenalaistaminen ja omien arvojen ristiriitojen äärelle pysähtyminen on kuitennii tuonu uusia ratkaisuja. Tuskasta tämä kaikki kumpuvvaa. Maailiman tuskasta ja oman elämän tuskasta. Että pakko on ollu muukin tarkoitus ihmeiselämällä kun juosta oravanpyörässä ja kuluttaa. Miksi juuri miusta piti tulla sellainen, joka ehtii sitä muuta tarkoitusta kuin perinteistä? Vaikka kuitennii kun asiaa tarkastelloo, perinteisen elämän ääreltä taisin ainaki osittain löytää tarkoitukseni.
Comments