Mitä silloin sanotaan kun ei ole mittään sanottavvaa? Maailiman aika mennee nahan alle. Aina varoiteltiin ja sanattomina viestittiin, että ei pie luottoo naapuriveljeen. Muistan mummon kiikkustuolissa, kumaran ryhin ja pitkän hoppeeputtouksena valuvan tukan. Sanattomat sanat pelosta, menneistä ajoista. Ylisukupoloviset traumat puskoo pintaan tänä maailiman aikana. Jouvummeko kokemaan sen saman mitä entisaikaiset kokivat. Ei niistä ajoista puhuttu mutta niihen aikojen jättämät haavat aistittiin. Niitä vanttuulla painettiin eikä sanoja löyvetty. Nyt niitä aikoja kanssani on muistelemassa vain humisevat hongat ja kuusirivistö pellon laijassa. Kaikki muut ovat siirtynneet ajasta ikkuisuuteen.
Huoli on heistä siellä ja huoli on meistä tiällä. Voipiko tässä oikeesti kohata ommiin isovanhempiin ajat. Toivon, että ei. Harmittelen heijän puolesta, jotka ovat aikannaan ne kauheuvet kokeneet ja nyt tilanne on tulen arka. Kuka raapaasoo sen tulitikun kun ja jos kaikki räjähtää? Halu palata entisaikohin, karjalaiseen kulttuuriin ja kaikkeen menneeseen toi hyviä asioita mutta myös huonoja. Miten immeinen pärjee, kun suuri varjo leijuu koko elon yllä?
Vaikka vaikuttaisi siltä, että meijän immeisiin maailma pysähtyy niin ei se maailima pysähy. Ei luonto, ei elämä. Vain meijän immeisiin elämä. Hangen ja horroksen alla kuitenki assuu se kaikki uusi, kevät tekköö tulloonsa. Aamusin pakkanen nipistellöö ja päivällä aurinko taivaalta helottelloo. Pitkän pimmiin jäläkeen nähhään taas valoa. Pajunkissat nosteloo tassujjaan ja mieli häivähtellöö kylvöihin ja esikasvatukseen. Elämä jatkuu vaikka varjo on langennu sen ylle. Piän kiinni jokkaisesta päivästä, tunnista. Itken lampaan kauloo vasten ja hoen ettei meillä ole mittään hättää vaikka pakokauhu valluu raajoihin. Elläimillä on rauhottava vaikutus. Hyö vain nojjaavat minnuu vaste ja puolittaat taakan, jota kannan.
Olen monta vuotta pohtina kuolinsänkyajattelluu. Kattuisinko mitä? Ehkä ei pittäisi katua. Ne on niitä elämän oppiläksyjä. Olenko saanu paljon? Kyllä olen. Kaiken tämän mitä olen toivona. Elo maalla, perhe, lapsukaiset, elläimet, elämä luonnossa. Kaiken olen saanu mitä toivoa saattaa. Yksi toive vielä on se, että tulisipa miusta muamo. Ihana olisi pienii taimmii opastaa navettareitille, parraimille marjapaikoille, kertoa elläimistä ja meistä immeisistä. Se on haave. Saisimme ellee rauhassa ja terveenä. Ettei tarvitsisi laittoo puolta minusta puolustammaan Isänmaata. Saisimmepa ja saisinpa ellee rauhassa ja terveenä ja tulla mummoksi. Elämältä en muuta toivo.
Mitä silloin sanotaan kun ei ole mittään sanottavvaa? Silloin tarvihe sanoa mittään. Kuitennii pienestä hyvästä on piettävä kiinni. Luota tulevaan, kaho kevvääseen, toivo hyvvee kaikille. Pysähy hetkeen. Purista rintoo vasten ja kerro että rakastat. Elämä ei ole ihestään selvyys vaan siitä pittää olla kiitollinen joka päivä. Kun saapi asetella aamusin uuniin tulet ja laittoo navettahaalarin niskaan. Muiskauttoo jäläkeläisille hyvän päivän toivotukset poskelle ja astua raikkaseen kevättalaven ilimaan. Luottaa siihen, että ei ole hättää. Yli sata vuotta rauhan aikoo takana ja toivottavasti ainakkiin saman verran eessä, ellei jopa tuplasti enemmän. Toivotaan vaan kaikkea hyvää. Pietään pienistä hetkistä kiinni ja arvostetaan tätä mikä meillä jokkaisella käsissään on ja se on elämä. Vaikka kaikki tuntuisi tasaisen harmaalta massalta niin täytyy pittee kiinni siitä pienestä toivonkipinästä. Niin täytyy uskoa, että toivoa on aina.
