top of page

Maallemuutto - elämän ihmeellisyyksiä

Kahon ulos ikkunasta. Ikkunasta jota täplittää kolomen vuuen tahrat. En ole kertookaan tiällä assuissa pessy ikkunoita. Ikkunalla asusteleva mummokaktus on tehny yhen kauniin kukkasen, siinä se yksi pieni punainen kukka ilostuttaa tämän kortteerin asujii. Aurinko alakaa paistaa matalammalta, päivä kiäntyy kohti iltoo. Kurkkua kaivaa. Vilustelloo vaikka leivinuunissa on tulet. Lenssu tuli käymään. Se on kumma se kun ei kuuntele kehon lepoviestiä niin kyllä se keho levolle keinot keksii. Vaikka sitten flunssan muodossa. Tekis mieli vielä männä valosalla mehtään kävelemmään. Mieleni tekkee ussein ulos vaikka olen jo parriin kertaan tännään siellä käyny. Aamutyöt ja leivinuuniin puut. Vielä tekisi mieli vähän käpeksiä kuusikossa. Taijan kuitennii valita viltin ja hellalla viheltävän pannun antimet. Onneksi on isot ikkunat niin voipi ees kuvitella olevansa ulukona.


Olenkohan kertonu miksi muutettiin maalle? Varmaan olen. Se on olluna sellainen sisäsyntyinen juttu. Siellä kaupunkielossa ollessamme kurvasimme aina joka viikonloppu maalle. Se oli henkireikä. Tulla mehtään, pois kaupungin vilskeestä. Mietin myös, että onko maallemuutto pilannut sen tietyn autuuden maaseudusta. Huolettomuuden, lomamoodin ja rentoutumisen. Niistä asioista sai nauttia silloin kun tuli maalle. Kuitenkin muuton myötä maaseudun idyllisyys romuttui. Ihan ne löysivät tännekin, ne arkiset asiat. Likapyykkikasat, puhaspyykkikasat, loputon ruuanlaittosavotta, laskujen pinot ja muut aikuisuuen velvollisuuet. Eihän niitä pakkoon pääse, ees vaikka assuisi maalla.


Sen mitä olen oppinut niin juoksemalla piäsöö noppeemmin perille mutta monta asiaa männöö ohi siinä vauhin hurmassa pistellessä. Pittää osata seisahtua kesken kovimman juoksun. On niin mahottoman tärkeää osata nähä se kaunistuttavat assiit, joita ensimmäisenä vuonna pakahtuneen ihhailin. Yllemme kaartuvan tähtitaivaan, jiän laulun ja puihen paukkeen. Kun linnut alotti kevätlaulut, kun päivä piteni. Miten se valo kimaltelloo hangella ja pajjuun ilimaantuu kissit. Suorittajamieli ei ole kytkeytynä pois piältä. Tiukassa se on, kun on aina elämänsä juossu, että jospa nyt sitten käveltäisiin. Toisinnaan saan ihteni kiinni juoksemasta hampaat irvessä hommia, piänsärkyä enteilöö ja tekemättömät työt hakkoo takaraivossa. On hankala purkoo pois opitut mallit, pääassii on se, että tunnistaa ja koittaa tehä toisin. Laitan sen tähän ihelleni ylös, halluun tehä entistä vähemmän ja ottaa aikaa elämän ihmettelylle enemmän.


Miksi myö siis muutimme maalle? Se oli se sellainen sissäinen palo ja elämän tarkoituksen ehtiminen. Syssäyksen tähän kaikkeen antoi lapset. Kaupungissa ei ollu mittään mitä oisin heille elämästä halunnu opettaa. Suuri sissäinen halu kumpusi kohti päiväpuolta. Halusin näyttee jäläkikasvulle juurruttavat assiit, tässä niin irrallisessa maailmankaikkeuvessa. Että hyö saisivat maaseutujuuret. Tarjota tukeva pito maahan, jonka avulla kasvoo kohti korkeuksia ja ommaa polokua. Ja vielä sananen siitä maailimankaikkauven irrallisuuesta. Eihän maailimankaikkeus ole irrallinen, kaikki nivvoutuu yhteen. On yhteyvessä toisiinsa vaikka yksilöllisyys ellää nyt kulta-aikaansa. Halusin, että maailima on lasten leikkikenttä. Voit pyyhkäistä paljain jaloin ulos, poimia pihalta marjoja ja muodostaa jo lapsuuessa yhteyven elläimiin. Kokkee empatiaa ja samalla ymmärtee, että eväs on ollu elävä. Peruna on kasvana maan alla, marjoja löytyy mehistä, liha on voinu kävellä pitkin pihhoo ja kaikkea tätä myö kaikki tarviimme elämässä. Yhteyttä olevaan, ymmärtääksemme ketä myö olemma.


Maallemuutto oli meille elämän yksinkertaistamista vaikka tämä voipi näyttäytyy aika monelle elämän kaksinkertaistamisena. Ehdoin tahdoin sittoo ihtensä elläimiin, pihhoihin, puutarhoihin, joka päiväiseen lämmitykseen. Sään armoille ja kauemmas palaveluista. Tiivistettynä sanoisin, jotta elämämme on saavuttanu deluxearvon. Koen, että on syy ellää. Se on uskomaton tunne tuntii olevansa osa vuodenkiertoa ja vuorokausirytmiä. Auttaa ymmärtämmään väsymyksen taustasyitä ja sitä kuinka koko ihmiskunta hakkoo piätänsä seinään kun laukkovaa päivästä, vuodesta ja vuodenajasta toiseen sammoo tahtia. Olen kiitollinen, että voin ellää toisin. Niin kuin kaikilla, myös meillä on kipukohtia elossamme. Elämäntavassamme on ristiriitoo herättäviä elementtejä, riitelen ihteni kanssa hyvin ussein ja punnihen vaihtoehtoja. Otan ne vastaan elämän oppiläksyinä vaikka toisinaan sattuu aivan satumaisen paljon.


En tiiä mikä siemen se sitten oli, mikä sopivissa kasvuolosuhteissa alkoi kasvaa kohti konkreettista elämänmuutosta. Siellä se sisälläni oli uinuna niin kauan. Järkimieli tietenkin vastusti koko ajatusta, koska onhan koko maallemuutto tätä kliseistä viimeinen sammuttaa valot ja jne huttua. Ussein havahun siihen ajatukseen, että miten ihmeellä myö muutimme maalle juuri ennen näitä maailiman mullistuksia. Kulutautia ja muita tilanteita. Kuinka lausuin ääneen toiveeni: meillä pittäisi olla oma maatila, jossa meillä olisi kaikki tarvittavat peruselementit, sopivasti vähän kaikkee. Lihhoo, maitoo, juuresta ja hunajoo. Kun ei tästä elämästä ikinä tiiä mikä kriisi sattuu. Näitä sanoja mietin, mistä ne kumpusi. Etiäisiksi toiset niitä sannoo.


Sitä soppii vain ihmetellä. Vastausta tähän kysymykseen ei ole kellään ja sekös jos mikä on niitä elämän ihmeellisyyksiä.






Recent Posts

See All

2 Comments


Ymmärän kyllä joka sanan. Tuossa kun päivän pyörii piha piirissä askareissa ja painuu metsään suksien kanssa, niin minnekkään muualle en kaipaa. En ollut käynyt Kuusamon keskustassa 3 kk ja nyt piti mennä... Olihan se omituista! Kaksi päivää meni selvitellessä ajatuksia sen jälkeen... 😅😍

T. Mirja, Korpitalo

Like
Villa Varmo
Villa Varmo
Mar 21, 2023
Replying to

Tähän käypi se, mihinkä sitä immeinen kotontaan läksis! On onni, että kaikki tärkiä on tässä näin, omassa pihassa ja pihan ympärillä.

Like
bottom of page